Sinä iltana jäin pitkäksi aikaa istumaan pimeään makuuhuoneeseen. Tuijotin kattoa, vaikka en oikeastaan nähnyt mitään. Muisti alkoi kelata taaksepäin vastoin tahtoani, niihin vuosiin, jolloin olin vielä tosissani uskonut, että minä ja Mikael olimme samalla puolella.
Viisi vuotta aiemmin Mikael oli lähtenyt työpaikastaan ovet paukkuen. Hän oli silloin ollut esimiehenä ikkunaremontteja tekevällä yrityksellä ja oli vakuuttunut siitä, että hänen poikkeuksellista strategista lahjakkuuttaan ei yksinkertaisesti osattu arvostaa. Hänen oman versionsa mukaan toimitusjohtaja oli pelännyt kilpailijaa ja savustanut nerokkaan työntekijän ulos. Mitä todella tapahtui, sitä en enää koskaan saisi tietää. Sen jälkeen alkoi kuitenkin pitkä kausi, jota Mikael nimitti kutsumuksensa etsimiseksi.
Minä työskentelin tuolloin mainostoimistossa nuorempana projektipäällikkönä ja otin sen lisäksi vastaan kaikki mahdolliset freelance-työt, joita vain sain käsiini. Asuimme vuokrayksiössä, ja lähes joka ilta palasin kotiin kannettava kainalossa jatkaakseni keskeneräisiä projekteja. Kotona minua odotti aviomies, joka halusi päivällistä ja katsoi minua loukkaantuneen ihmisen ilmeellä.
— Sinä et vietä kanssani aikaa, hän tapasi sanoa. — Työsi on sinulle tärkeämpää kuin meidän avioliittomme.
Yritin selittää, ettei vuokra maksaisi itse itseään, jos lopettaisin työnteon. Mikael vain huitaisi sanoilleni. Hänellä oli aina valmiina kokonainen teoria siitä, miten maailma oli epäoikeudenmukainen, miten todellisten lahjakkuuksien pitäisi saada tukea sen sijaan, että heidät pakotettiin kamppailemaan selviytymisestä. Ja minun, rakastavana vaimona, kuului tietenkin olla se tuki.
Kolme vuotta sitten perustin oman yritykseni, toimiston, joka keskittyi bloggaajien ja somevaikuttajien markkinointiin. Ensimmäiset kuusi kuukautta tein töitä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa. Nukuin pätkissä, söin silloin kun muistin, ja välillä en muistanut lainkaan. Mikael loukkaantui siitäkin. Hänen mukaansa olin mennyt sekaisin rahasta. Hän väitti, että ennen olin ollut toisenlainen: kevyt, iloinen ja rakastava. Hän ei halunnut huomata, että olin ollut kevyt ja iloinen ennen kuin kaikki laskut, lainat ja uhka kodin menettämisestä kaatuivat yksin minun niskoilleni.
Kaikista muistoista pahin oli kuitenkin se päivä, jolloin tulin kotiin tavallista aikaisemmin ja kuulin Mikaelin puhuvan puhelimessa äitinsä kanssa.
— Äiti, älä nyt oikeasti stressaa. Sehän raataa kuin viimeistä päivää. Minun ei tarvitse ponnistella yhtään, se hoitaa kaiken itse. Olisitpa nähnyt sen ilmeen, kun kerron taas uudesta nerokkaasta ideastani. Se uskoo kaiken. Tyhmä mikä tyhmä.
Silloin teeskentelin, etten ollut kuullut mitään. Suljin vain oven hiljaa, menin takaisin porraskäytävään ja seisoin siellä puoli tuntia tuijottamassa seinää. Miksi en lähtenyt jo silloin? Ehkä siksi, että viimeiseen asti toivoin kuulleeni väärin. Tai ehkä siksi, että pelkäsin liikaa myöntää, että minua oli kaikki ne vuodet vain käytetty hyväksi.
Nyt, kun istuin pimeässä puhelimessani Pirkon tallennettu ääni, annoin vihdoin itselleni luvan sanoa asiat niiden oikeilla nimillä. Mieheni oli elättäjäksi tekeytynyt loinen. Anoppini oli hänen rikoskumppaninsa. Ja minä olin heille resurssi, josta oli tarkoitus puristaa hyöty irti vielä avioeron jälkeenkin.
No, resurssitkin loppuvat joskus. Tai räjähtävät.
Seuraavat kaksi viikkoa rakensin määrätietoisesti tarinaa taloudellisesta romahduksesta. Kotiin ilmestyi halpoja elintarvikkeita räikeissä säästöpakkauksissa. Viinipullot vaihtuivat mehutölkkeihin. Vaatekaappini kutistui käytännössä muutamaan farkkupariin ja vanhoihin neuleisiin, joita en ollut käyttänyt opiskeluaikojen jälkeen. Mikael seurasi muutoksia yhä levottomampana, mutta toistaiseksi hän pysyi hiljaa.
Ensimmäisenä petti Pirkon pinna.
Hän ilmestyi lauantaiaamuna ja marssi olohuoneeseen kengät jalassa. Sohvapöydällä seisoi yksinäinen kuppi pikakahvia, koska tarinan mukaan minulla ei ollut enää varaa kunnon papukahviin.
— Laura, minä kyllä ymmärrän, että ajat ovat vaikeat, Pirkko aloitti jo eteisestä. — Mutta ei se tarkoita, että saa antaa kaiken repsahtaa. Täällä on sotkuista, jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja Mikael näyttää ihan kuihtuneelta. Aiotko näännyttää hänet?
— Pirkko, minä vastasin väsyneen kuuloisesti. — Minulla on oikeasti ongelmia. Tiedätte sen itsekin.
— Tiedän. Juuri siksi ehdotan käytännöllistä apua. Minä voisin viedä toistaiseksi pois muutamia tavaroita, joita olemme teille antaneet. Et sinä niitä nyt kunnolla käytä kuitenkaan. Sitten kun tilanteesi paranee, tuodaan ne takaisin.
Katsoin häntä epäuskoisena.
— Mitä tavaroita?
— No mitä luulet? Sen monitoimikoneen, jonka annoimme tupaantuliaisiin. Imurin. Makuuhuoneen television. Mehän annoimme ne hyvää hyvyyttämme, mutta jos sinä kerran alat säästää kaikessa, on parempi, että laitteet ovat edes meillä turvassa.
Seisoin ovenpielessä ja katselin, kuinka Pirkko pakkasi määrätietoisesti mukanaan tuomiinsa kasseihin minun monitoimikonettani. Olin ostanut sen itse, vaikka laatikossa oli ollut kortti, jossa luki ”Mikaelin perheeltä”. Sen jälkeen hän irrotti makuuhuoneen seinältä television, jonka minä olin hankkinut osamaksulla, ja kantoi eteiseen myös imurin.
En estänyt häntä. Korjasin vain puseroni rintaneulaa ja yritin painaa mieleeni jokaisen hänen liikkeensä, jokaisen äänensävynsä.
— Näetkö nyt, hän sanoi lopuksi ja vilkaisi ympärilleen tyhjentyneisiin nurkkiin. — Turhaan sinä hätäilit. Kun omat ihmiset auttavat, elämä helpottuu aina. Soita, jos tulee jotain.
Sitten hän lähti ja jätti minut seisomaan keskelle olohuonetta, josta oli revitty irti kaikki, mikä hänen mielestään kuului heille.
Mikael kesti kolme päivää kauemmin kuin äitinsä. Hän tuli keittiöön juuri silloin, kun minä tarinan mukaisesti puhuin puhelimessa muka velkojan kanssa ja pyysin anovalla äänellä vielä viikon lisäaikaa.
— Laura, nyt riittää, hän sanoi ja paiskasi jonkin paperin pöydälle. — Tämä on sinun asuntolainasopimuksesi. Kävin pankissa, ja sain selville, että maksut ovat kolme kuukautta myöhässä. Kolme kuukautta, Laura! Ymmärrätkö sinä, että meidät voidaan heittää ulos?
— Meidät? kysyin hiljaa.
— Niin, meidät! Me olemme edelleen naimisissa, ja sinun velkasi ovat minun velkojani! Miksi sinä teet tämän minulle? Tahallasiko? Päätitkö, että jos minä kerran hain eroa, vedät minutkin mukanasi velkasuohon?
— Mikael, rauhoitu…
— Ei, kun sinä rauhoitut! hän karjaisi ja tarttui minua olkapäästä. — Sinä pilasit koko elämäni, tajuatko? Sinun takiasi en päässyt toteuttamaan itseäni! Sinun takiasi istuin kotona kuin joku palvelija, kun sinä juoksentelit esityksissäsi ja palavereissasi! Sinä olet minulle velkaa. Jokaisesta nöyryyttävästä hetkestä. Jokaisesta vinosta katseesta. Jokaisesta kysymyksestä, että mitä sinun miehesi oikein tekee työkseen.
Hänen sormensa puristuivat tiukemmin ihooni. Kipu vihlaisi, ja yritin rimpuilla irti, mutta hän nykäisi minut lähemmäs itseään.
— Jos sinulla ei ole rahaa, mene hankkimaan sitä. Myy jotain. Vaikka munuaisesi. Minua ei kiinnosta. Mutta velat sinä hoidat pois. Ymmärsitkö?
— Oletko sinä tosissasi? kuiskasin.
— Täysin tosissani. Sinähän olet aina ollut mies hameessa, joten ratkaise ongelmat kuin mies. Minä olen ansainnut omani. Kymmenen vuotta minä olen kestänyt tätä pakkotyötä.
Sain riuhtaistua itseni irti ja peräännyin seinää vasten. Mikael hengitti raskaasti, mutta ei tullut perässä. Ilmeisesti hän uskoi säikäyttäneensä minut tarpeeksi.
— Huomenna menen äidin luo. Asun siellä viikon. Sinä keksit jotain ennen kuin palaan. Muuten minä vien tämän oikeasti oikeuteen ja vaadin omaisuudenjakoa. Sitten saat tietää, mitä todelliset ongelmat tarkoittavat.
Kun ulko-ovi paukahti kiinni, valuin hitaasti seinää pitkin lattialle. Olkapäätä särki, ja iholle nousi punaisia jälkiä hänen sormiensa kohdalle. Mutta omituisinta oli, että mieleni oli melkein tyyni. Rintaneulaan piilotettu kamera oli tallentanut kaiken: jokaisen sanan, jokaisen eleen. Myös keittiön hyllyllä ollut äänitin oli tehnyt tehtävänsä.
Soitin Sarille.
— Hän teki virheen, sanoin. — Uhkauksia, käsiksi käyminen, vaatimus myydä elin. Ja Pirkon laitevarkaus on myös tallessa.
— Loistavaa, Sari henkäisi. — Valmistaudu oikeuteen. Tästä tulee näyttävää.
Seuraavien viikkojen aikana poistuin toimistolta tuskin lainkaan. Yritys pyöri aivan normaalisti, ja vain hyvin pieni sisäpiiri tiesi, ettei mitään todellista kriisiä ollut olemassa. Muille työntekijöille olin vain keskittynyt johtaja, joka hoiti ajankohtaisia asioita ja pyysi, ettei häntä häirittäisi turhanpäiten.
Eräänä tällaisena päivänä työhuoneeni oveen koputettiin. Oven takana seisoi Antti Nieminen, IT-startupin omistaja, jonka kanssa olin törmännyt muutaman kerran konferensseissa. Hän oli pitkä, hiukset aina vähän sekaisin, ja hänellä oli silmälasit, joita hän kadotti jatkuvasti ja löysi sitten mitä kummallisimmista paikoista.
— Laura? Hei. Kuulin, että sinulla on vaikea vaihe meneillään, hän sanoi ilman sen pidempiä alkupuheita.
— Huhut liikkuvat nopeasti, vastasin kuivasti hymyillen. — Mutta älä huoli, työni ei kärsi siitä.
— En minä sitä tarkoittanut. Tulin ehdottamaan kumppanuutta. Meillä on uusi hanke, alusta mikrovaikuttajille, ja tarvitsemme mukaan ihmisen, jolla on oikeaa kokemusta markkinoinnista ja näkyvyyden rakentamisesta. Sinä sopisit siihen täydellisesti.
Katsoin häntä epäluuloisesti.
— Tiedätkö sinä, että olen keskellä avioeroa ja ongelmia on enemmän kuin tarpeeksi?
— Tiedän.