— Äiti, tämä talo ei kuulu sinulle.
— Mutta mehän olemme samaa perhettä!
— Juuri sen takia sinun olisi pitänyt puhua meille ensin.
Seuraavana päivänä Mikael tarttui puhelimeen ja soitti itse jokaiselle sukulaiselle. Anna kuuli keittiöön asti hänen äänensä: se oli rauhallinen, mutta siinä oli sellaista päättäväisyyttä, jota ei voinut ohittaa.
Hän selitti kaikille, että asiassa oli tapahtunut väärinkäsitys. Kutsu oli esitetty ilman talon omistajien lupaa. Heidän kotinsa ei ollut maksuton lomamajoitus, ja hän ja Anna aikoivat päättää itse, miten viettäisivät vapaa-aikansa.
Osa sukulaisista meni hämilleen ja pyysi anteeksi. Sari-täti sanoi jopa vilpittömästi:
— Emme me tienneet, että Pirkko oli järjestänyt kaiken omin päin.
Jotkut taas loukkaantuivat. Erityisen närkästynyt oli se sisarentytär, joka oli ehtinyt ostaa jo matkaliput.
Anoppi puolestaan nosti asiasta valtavan metelin. Hän kulki edestakaisin olohuoneessa, huitoi käsillään ja puhui kovalla äänellä.
— Tämä on kaikki sinun syytäsi! — hän huusi ja osoitti Annaa sormellaan. — Ahne sinä olet! Kiittämätön! Minä otin sinut tähän sukuun, ja sinä ajat sukulaiset pois!
Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan asettunut hänen puolelleen. Edes Mikael ei pehmentynyt, vaan pysyi kannassaan.
Aamulla Mikael vei äitinsä rautatieasemalle. Anna tuli ulos hyvästelemään ja ojensi mukaan termospullon, jossa oli kahvia matkaa varten.
Ennen lähtöään anoppi yritti vielä kerran saada miniänsä tuntemaan syyllisyyttä.
— Kyllä sinä vielä kadut tätä. Jonain päivänä jäät yksin, eikä kukaan tule avuksi.
— En kadu, — Anna vastasi tyynesti ja katsoi häntä suoraan silmiin. — Tein liian kauan töitä saadakseni tämän talon. Nyt haluan tänne rauhaa ja hiljaisuutta.
Muutaman viikon kuluttua elämä asettui jälleen omaan uomaansa. Aamujen hiljaisuutta eivät enää rikkoneet kovaääniset keskustelut, vaatimukset tai ovien kolahdukset.
Anna joi kahvinsa verannalla ja katseli merelle. Lokit kaartelivat veden yllä, ja tuuli havisutti mäntyjen oksia.
Mikael puuhaili puutarhassa. Hän istutti uusia ruusuja, jotka Anna oli tilannut taimistolta.
— Näistä tulee vielä todella kauniita, — hän sanoi ja näytti puhelimestaan kuvia lajikkeista.
Iltaisin he paistoivat kalaa pihalla ja jäivät katsomaan auringonlaskua. Joskus he kutsuivat ystäviä viikonlopuksi kylään.
Sukulaisetkin kävivät yhä silloin tällöin. Mutta nyt he tulivat vain kutsuttuina ja viipyivät muutaman päivän, eivät epämääräiseksi ajaksi. Jopa anoppi saapui syksyllä uudelleen — kolmeksi päiväksi, ja tällä kertaa hän ilmoitti tulostaan kuukautta etukäteen.
Hän ei enää puhunut talosta ränsistyneenä hökkelina. Toisaalta hän ei myöskään käyttäytynyt kuin olisi ollut sen emäntä.
— Voisinko tulla toukokuun alussa käymään? — hän kysyi ennen lähtöään.
— Totta kai, äiti. Ilmoita vain etukäteen, vaikka ainakin kolme päivää aiemmin, — Mikael vastasi.
Anna hymyili hiljaa ja katsoi omaa mertaansa.