Anna yritti sanoa vastaan, vaikka sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun.
— Mutta mehän emme ole sopineet mistään… Meillä oli omat suunnitelmamme…
Anoppi vain huitaisi kädellään, kuin koko huomautus olisi ollut mitätön.
— Älä nyt ala ahneeksi. Talo on suuri, kyllä tänne kaikki mahtuvat.
Hän oli jo tarttunut matkalaukkunsa kahvaan ja työnsi sitä määrätietoisesti kohti päämakuuhuonetta. Anna kiiruhti hänen peräänsä, yhä hämmentyneempänä.
Eikä siinä vielä kaikki. Seuraava ilmoitus tuli yhtä huolettomasti.
— Niin, ja kerroin muuten jo sukulaisillekin tästä teidän talostanne. Kaikki olivat aivan innoissaan!
— Mille sukulaisille? — Anna kysyi ja tunsi, kuinka lattia tuntui katoavan hänen jalkojensa alta.
— No meidän kaikille. Siskolleni, sisarenlapsille… He eivät ole nähneet merta aikoihin.
Pian kävi ilmi, että anoppi oli ehtinyt luvata maksuttoman kesäloman useammallekin perheelle. Viikon kuluttua paikalle oli määrä saapua hänen sisarensa miehensä kanssa, kaksi aikuista lasta puolisoineen sekä kaksi lastenlasta.
Yhteensä kahdeksan ihmistä.
Eikä kukaan ollut vaivautunut kysymään talon emännältä lupaa.
Vielä pahempaa oli se, että anoppi oli jo jakanut huoneetkin valmiiksi. Päämakuuhuoneen hän oli varannut itselleen. Lastenhuoneen hän oli osoittanut sukulaisille, joilla oli lapset mukana. Vierashuoneen saisi toinen pariskunta.
— Entä missä minä ja Mikael sitten nukumme? — Anna sai kysyttyä hiljaa.
— Verannalle voi hyvin laittaa retkisängyn. Tai olohuoneen sohvalle. Älä nyt ole noin nirso, eihän se kestä kauan.
Illalla Mikael palasi töistä. Anna kuuli tutun moottorin äänen ja meni katsomaan ikkunasta. Mies pysäköi auton mäntyjen alle, väsyneenä pitkän työpäivän jälkeen.
Anoppi ehti ensimmäisenä ovelle. Hän suoristi mekkonsa helmaa ja otti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen.
— Mikael-kulta! — hän huudahti ja kietoi kätensä poikansa ympärille. — Ajattele, minä halusin vain saada perheen yhteen, ja vaimosi nosti siitä hirveän kohtauksen. Hän ei anna sukulaisten tulla!
Anna ei sanonut mitään. Hän otti puhelimensa esiin ja ojensi sen miehelleen. Näytöllä näkyi perheen yhteiseen keskusteluun aamulla lähetetty viesti:
”Tulkaa kaikki. Talo on valtava. Tilaa riittää. Anna on vain iloinen vieraista.”
Mikael luki viestiketjun loppuun saakka. Hänen kasvoiltaan katosi vähitellen kaikki pehmeys. Lopulta hän nosti katseensa äitiinsä.
— Sinä siis kutsuit ihmisiä tänne kysymättä meiltä lupaa?
— No mitä sitten? — anoppi kohautti olkiaan.
— Ja jaoit heille huoneetkin?
— Tietenkin. Jonkunhan se täytyi järjestää.
— Myös meidän makuuhuoneemme?
— Mitä ihmeellistä siinä on? Minä tarvitsen kunnollisen sängyn. Selkäni on kipeä.
Anoppi ei selvästikään ollut varautunut siihen, että hänen poikansa alkaisi esittää tällaisia kysymyksiä. Hän oli tottunut siihen, että Mikael myöntyi aina.