— Ja asianajajalla myös. Hallit, tontti, koko kuljetusvarikko on kirjattu minun nimiini. Sinä, Pekka, olet ollut vain hoitamassa asioita. Et ole enää. Lainat ovat sinun. Velat ovat sinun. Yritys pysyy perheessä — minun perheessäni.
Anna nousi tuoliltaan ja astui lähemmäs. Pekka perääntyi vaistomaisesti.
— Luulitko tosiaan, etten huomannut mitään? Anna kysyi hiljaa, mutta jokainen sana osui kuin isku. — Puoli vuotta minä seurasin, miten sinä valmistelit tätä. Miten toit sen tytön minun kotiini silloin, kun olin töissä. Miten laskit hänen kanssaan, paljonko minusta voisi vielä hyötyä. Minä vaikenin koko sen ajan ja keräsin todisteita. Koska tiesin, että valitsisit juuri tämän päivän. Juhlapäivän. Halusit nöyryyttää minut kaikkien edessä. Näyttää, miten mahtava mies sinä muka olet.
Pekka avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.
— Ja nyt lähdet, Anna sanoi. — Tästä salista. Minun elämästäni. Ja voit kertoa Lauralle, ettei varikolle palkata häntä enää koskaan.
Pekka nytkähti kohti ovea, mutta Juhani astui hänen eteensä. Hän ei sanonut mitään. Seisoi vain paikallaan ja katsoi. Pekka puristi kätensä nyrkkiin, laski ne sitten alas, painoi päänsä ja ryntäsi ovelle. Hänen peräänsä vihellettiin. Joku huusi kovaan ääneen:
— Häpeä!
Ovi paukahti kiinni.
Vieraat alkoivat liikehtiä. Ensin varovasti, sitten yhä äänekkäämmin. Joku tuli Annan luo ja puristi hänen kättään. Naiset kerääntyivät ympärille, puhuivat päällekkäin, lohduttivat, kauhistelivat, kehuivat hänen rohkeuttaan. Anna kuunteli vain puolittain. Hänen katseensa oli pudonnut sormukseen, joka lepäsi pöydällä. Pieni, kulunut metallirengas. Viisitoista vuotta sormessa, ja lopulta kävi ilmi, ettei se ollut merkinnyt yhtään mitään.
Juhani tuli hänen viereensä ja kietoi käsivarren hänen hartioilleen.
— Anna anteeksi, tyttöni, hän sanoi käheästi. — Minähän hänet aikanaan sinun elämääsi toin.
— Sinä yritit auttaa minua, isä, Anna vastasi. — Ei ole sinun syysi, millainen hänestä paljastui.
— Pyydän silti anteeksi.
Anna painautui isäänsä vasten. Vasta nyt hän tajusi, miten lopen uupunut oli. Leuat olivat olleet puristuksissa koko illan, hartiat kivikovina. Kyyneleitä ei kuitenkaan tullut. Oli vain tyhjyys. Ja sen keskellä outo, kevyt helpotus.
— Vien sinut kotiin, jos haluat, Juhani sanoi.
— En vielä, Anna pudisti päätään. — Minä jään. Haluan, että kaikki näkevät minun olevan täällä. En juokse karkuun enkä piiloudu.
Isä nyökkäsi ja puristi hänen kättään.
Vähitellen vieraat alkoivat lähteä. Yksi toisensa jälkeen he pysähtyivät Annan kohdalle, sanoivat jotakin rohkaisevaa, taputtivat olalle. Anna hymyili, kiitti, vastasi rauhallisesti. Kun sali oli jo lähes tyhjentynyt, hänen luokseen tuli Maria, erään Pekan liikekumppanin vaimo.
— Anna, saanko kysyä jotakin? Maria sanoi matalalla äänellä.
— Tietenkin.
— Sinä tiesit jo kauan. Laurasta. Lainoista. Miksi et lähtenyt aiemmin?
Anna nosti katseensa. Maria katseli häntä tarkasti, uteliaana ja samalla jännittyneenä. Aivan kuin vastausta ei olisi tarvittu vain häntä itseään varten.
— Koska jos olisin lähtenyt silloin, Pekka olisi pitänyt rahat ja maineensa, Anna sanoi tyynesti. — Minulle olisi jäänyt tyhjät kädet ja huhut siitä, että olin itse syyllinen kaikkeen. Odotin hetkeä, jolloin hän paljastaisi itsensä omin käsin. Kaikkien nähden. Niin ettei kenellekään jäisi epäselväksi, kuka tässä oli kuka.
Maria nyökkäsi hitaasti. Hän oli hetken vaiti.
— Sinä olet viisas nainen, hän sanoi hiljaa. — Minä olen sietänyt omaani viisitoista vuotta. Ja pelkään lähteä.
Anna katsoi häntä pitkään.
— Oletko kerännyt todisteita?
Maria hymähti kuivasti.
— Nyt alan kerätä.
Hän puristi Annan kättä ja poistui. Anna jäi jälleen katsomaan sormusta. Sitten hän otti sen pöydältä, käveli ikkunan luo ja avasi tuuletusikkunan. Kylmä ilma iski kasvoihin. Anna kohotti kätensä ja heitti sormuksen ulos pimeyteen.