Niko, joka oli parhaillaan kokoamassa laitteita kasaan, kääntyi hämmästyneenä.
— Anna-täti, mitä sinä teet?
— Päästän irti, Anna vastasi yksinkertaisesti.
Kolmen päivän kuluttua Pekka yritti palata varikolle. Vartija ei päästänyt häntä portista sisään. Pekka jäi seisomaan aidan taakse, huusi kurkku suorana ja vaati päästä alueelle. Juuri silloin Anna kaartoi paikalle isänsä kanssa; he olivat tuomassa papereita uudelle johtajalle.
Kun Pekka huomasi auton, hän syöksyi sitä kohti.
— Anna, et sinä voi tehdä tätä! hän karjui. — Tämä on minun yritykseni! Minä nostin sen jaloilleen!
Anna laski sivuikkunan alas ja katsoi häntä rauhallisesti.
— Minun rahoillani ja isäni suhteilla, hän sanoi tasaisella äänellä. — Sinä hoidit sitä jonkin aikaa. Et enää. Mene Lauran luo. Ehkä hän nostaa sinut seuraavaksi.
Pekka nielaisi ilmaa kuin olisi saanut iskun.
— Hän katosi! Heti kun kuuli veloista, hän häipyi jälkiä jättämättä!
Annan suupielessä käväisi kylmä hymy.
— Niinkö? Ehkä sinä olit hänestäkin vastenmielinen. Hän vain oli minua nokkelampi ja tajusi sen aikaisemmin.
Pekka jähmettyi. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta, ja hän otti askeleen lähemmäs autoa. Silloin Juhani avasi oven ja nousi ulos hitaasti, raskaasti, mutta päättäväisesti. Hän asettui tyttärensä viereen.
— Mene pois, Pekka, hän sanoi väsyneesti. — Vielä kun voit lähteä rauhassa.
Pekka seisoi paikallaan muutaman sekunnin. Sitten hän kääntyi ja lähti portilta. Selkä kumarassa, äkkiä vanhentuneen näköisenä.
Anna seurasi hänen loittonevaa hahmoaan katseellaan. Hänessä ei liikahtanut sääliä, ei vihaa. Vain outo tyhjä tila siellä, missä kipu oli asunut viisitoista vuotta.
Samana iltana Anna istui keittiössä isänsä kanssa. Juhani kaatoi itselleen teetä, ja Anna katseli ikkunasta ulos. Taivas tummui lasin takana.
— Miten sinä voit? Juhani kysyi hiljaa.
— Ihan hyvin, Anna vastasi.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
— Se vain tuntuu oudolta. Viisitoista vuotta minä uskoin, että minussa oli vika. Että en ollut tarpeeksi kaunis, tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi mitään. Ajattelin, että hänen kylmyytensä johtui minusta. Mutta ei se johtunut. Hän ei vain koskaan rakastanut minua. Ei alussakaan.
Juhani vaikeni pitkäksi aikaa. Lopulta hän huokaisi.
— Tiedätkö, mikä tässä on pahinta? Minäkin olen syyllinen. Minähän häntä sinulle suosittelin. Luulin, että hän oli kunnollinen mies, ahkera, sellainen joka vielä rakentaa elämänsä. Mutta hän taisi laskea kaiken jo silloin.
— Isä, lopeta, Anna sanoi ja peitti hänen kätensä omallaan. — Sinä halusit minulle hyvää. Hän halusi rahaa. Ne eivät ole sama asia.
Juhani nyökkäsi, mutta suru jäi hänen silmiinsä.
— Mitä sinä nyt aiot tehdä?
Anna kohautti olkapäitään.
— Tehdä töitä. Elää. Minulla on apteekki, sinä olet olemassa, ja on asioita, joista täytyy huolehtia. Annoin niin monta vuotta ihmiselle, joka halveksi minua. Ehkä nyt olisi aika elää edes vähän itseäni varten.
— Etkö sinä enää koskaan mene naimisiin?
Anna hymähti väsyneesti.
— En tiedä. En halua ajatella sitä nyt lainkaan. Haluan vain rauhaa. Ja sen, ettei kukaan enää sano minulle, että olen vastenmielinen.
He istuivat hetken vaiti. Ikkunan takana harvat katulamput syttyivät yksi toisensa jälkeen. Juhani joi teensä loppuun ja nousi.
— No niin, tyttö. Minun täytyy lähteä kotiin. Jos tulee mitä tahansa, soita. Mihin aikaan vain.
— Kiitos, isä.
Kun ovi sulkeutui Juhanin perässä, Anna jäi yksin. Hän istui pöydän ääressä ja painoi päänsä käsivarsien varaan. Vasta silloin, tyhjän keittiön hiljaisuudessa, hän antoi itsensä itkeä. Ei kivusta eikä loukkauksesta. Helpotuksesta. Hänen ei tarvinnut enää teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Ei tarvinnut kestää kylmiä kosketuksia ja onttoja sanoja. Ei tarvinnut uskoa, että syy oli hänessä.
Kuukausi kului. Pekka koetti riitauttaa paperit, mutta Annan asianajaja palautti hänet nopeasti maan pinnalle. Kaikki asiakirjat olivat kunnossa, ja jokainen hänen järjestelyistään oli paljastettu. Yhteistyökumppanit käänsivät hänelle selkänsä yksi toisensa jälkeen. Lauraa ei näkynyt enää missään.
Anna palasi tavalliseen arkeen: työhön, kotiin ja isänsä luo. Välillä ystävät pyysivät häntä mukaan jonnekin, mutta useimmiten hän kieltäytyi.