Pekka oli silti koko ajan varuillaan. Hän odotti. Hän tunsi äitinsä liian hyvin uskoakseen, että tämä olisi luovuttanut noin vain. Tämä ei ollut rauhaa, vaan myrskyn edellä laskeutunutta hiljaisuutta. Tauko ennen viimeistä, ratkaisevaa iskua.
Ja se isku tuli.
Oli lauantai-ilta. He olivat juuri istuutuneet syömään, kun ovikello alkoi soida. Se ei ollut lyhyt, kohtelias painallus, vaan pitkä, sitkeä ja vaativa ääni, jossa tuntui olevan mukana kokonainen annos loukattua oikeamielisyyttä. Pekka laski haarukan hitaasti lautasen reunalle ja katsoi Mariaa. Hänen katseensa sanoi kaiken: nyt se alkaa.
Hän nousi ja meni avaamaan.
Oven takana seisoivat Anna ja Sofia. He näyttivät siltä kuin olisivat saapuneet kostoa julistavina patsaina. Molemmat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, aivan kuin heitä odottaisi oikeussali, jossa he saisivat olla yhtä aikaa tuomareita, syyttäjiä ja valamiehistö.
— Meidän täytyy puhua. Vakavasti, Anna ilmoitti ilman tervehdyksiä.
Hän ei katsonut poikaansa vaan suoraan Mariaa, joka istui edelleen ruokapöydän ääressä.
Pekka astui ääneti sivuun ja päästi heidät sisälle. Kun he olivat tulleet eteiseen, hän sulki oven heidän takanaan ja jäi seisomaan sen eteen kuin olisi huomaamattaan katkaissut heiltä paluutien. Tosin he eivät näyttäneet hakevankaan pakoreittiä. Maria ei noussut paikaltaan. Hän vain työnsi aterimet syrjään ja jäi odottamaan sitä, minkä oli tiennyt olevan väistämätöntä.
— Minä kuuntelen, Pekka sanoi rauhallisesti.
Anna asteli keskelle huonetta. Sofia asettui hänen viereensä kuin uskollinen adjutantti, valmiina vahvistamaan jokaisen sanan.
— Me tulimme tekemään tälle lopun, Pekka, Anna aloitti, ja hänen äänensä soi pidätellystä raivosta. — Olemme sietäneet tätä aivan liian kauan. Siitä asti kun sinun elämääsi ilmestyi… tuo, hän nyökkäsi Mariaa kohti kuin sana olisi maistunut pahalta, — meidän perheemme on alkanut hajota.
Hän veti henkeä ja jatkoi, nyt jo kovemmalla äänellä.
— Hän on kääntänyt sinut omaa äitiäsi ja siskoasi vastaan. Hän on ryöminyt päähäsi ja ohjailee sinua kuin nukkea. Sinä et vain näe sitä, koska olet sokea. Tuo nainen käyttää sinua hyväkseen. Hän elää sinun rahoillasi!
— Niin juuri! Sofia puuttui mukaan silmät leimuten. — Sinä tuhlaat kaiken häneen, vaikka oma siskosi joutuu pyytämään sinulta apua välttämättömiin menoihin! Hän asuu sinun kodissasi, käyttää tavaroita, joita sinä olisit voinut ostaa minulle!
He puhuivat toistensa päälle, kiihdyttivät vuorotellen itseään ja toisiaan, ja heidän suustaan purkautui vuosien aikana kerääntynyttä katkeruutta. Väitteet olivat järjettömiä, mutta ne lausuttiin niin järkkymättömällä varmuudella, että ulkopuolinen olisi saattanut hetken ajan erehtyä pitämään niitä totena.
Maria pysyi vaiti. Hän ei näyttänyt vihaiselta. Pikemminkin hänen kasvoillaan oli viileä, etäinen tarkkaavaisuus, kuin tutkijalla, joka seuraa epämiellyttävän mutta täysin ennustettavan hyönteisen liikkeitä lasin takaa.
Pekka kuunteli myös hiljaa. Hänen ilmeensä ei muuttunut. Hän antoi heidän sylkeä ulos jokaisen syytöksen, jokaisen loukkauksen ja jokaisen vanhan kaunan. Hän odotti, kunnes heidän oma kiihtymyksensä oli noussut korkeimpaan pisteeseensä.
Lopulta Anna, hengästyneenä omasta purkauksestaan, astui askeleen lähemmäs ja sanoi sen, mitä varten he todellisuudessa olivat tulleet.
— Nyt riittää. Me asetamme sinulle ehdon. Joko tuo tunkeilija katoaa meidän perheestämme ja sinun elämästäsi, tai sinä et ole enää meidän poikamme. Valitse, Pekka. Joko me — sinun veresi, sinun perheesi. Tai hän.
Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Anna ja Sofia tuijottivat Pekkaa uhmakkaasti. He olivat varmoja vallastaan, varmoja veren siteiden loukkaamattomuudesta, varmoja siitä, että juuri tällä hetkellä hän murtuisi.
Pekka irrottautui hitaasti ovesta. Hän käveli äitinsä luo ja pysähtyi niin lähelle, että näki jokaisen vihan kiristämän juonteen tämän kasvoilla. Hän katsoi Annaa suoraan silmiin. Hänen äänensä oli matala ja tasainen, ja juuri siksi se kuulosti armottomalta.
— Te haluatte minun valitsevan? Hyvä on. Minä valitsen.
Hän antoi hiljaisuuden kestää hetken. Riittävän kauan, jotta Anna ja Sofia ehtivät maistaa voittoa, jonka he kuvittelivat jo olevan heidän.
— Minä valitsen vaimoni. Valitsen kotini. Valitsen rauhani. Valitsen oman elämäni, jossa teidän suollenne ei ole enää paikkaa. Ja tiedättekö miksi? Koska te ette ole perhe. Te olette kuluttajia.
Anna säpsähti, mutta Pekka ei pysähtynyt.
— Te olette musta aukko, joka imee ihmisestä rahat, voimat ja ajan. Sinä, äiti, et koskaan suostunut ymmärtämään, että poikasi on kasvanut aikuiseksi. Ja sinä, Sofia, et koskaan halunnut kasvaa. Se poika, joka oli teille lompakko ja olkapää, kuoli kolme päivää sitten teidän eteiseenne. Minä olen teille nyt vieras ihminen. Marian aviomies.
Hän kääntyi, meni ovelle ja avasi sen selälleen.
— Minä hyväksyn teidän uhkavaatimuksenne. Tästä hetkestä lähtien sinä et ole enää minun äitini. Ja sinä et ole enää minun siskoni. Älkää soittako. Älkää tulko tänne. Minä en tunne teitä. Rahahanat ovat kiinni. Lopullisesti. Hyvästi.
Hän ei jäänyt katsomaan heidän kasvojaan, joilla järkytys vaihtui hitaasti kauhistuneeksi oivallukseksi. Hän seisoi vain oven vieressä ja piti sitä auki, kunnes he horjuivat porraskäytävään kuin sokeat, jotka eivät enää löytäneet suuntaa.
Sitten hän sulki oven heidän jälkeensä. Hiljaa. Ilman paiskausta.
Lukko naksahti kiinni.
Asuntoon laskeutui hiljaisuus. Ei sellainen hauras ja pelokas hiljaisuus kuin aiemmin, vaan todellinen. Syvä. Vapaa.
Pekka palasi pöydän luo, istuutui Mariaa vastapäätä ja otti hänen kätensä omaansa.
Sota oli päättynyt.