Sen tilalle nousi kaiken nielevä raivo, jolle oli pakko löytää purkautumistie. Ja ainoa kohde, johon tuo viha sillä hetkellä saattoi iskeytyä, oli hänen oma tyttärensä.
— Ole sinä hiljaa, loinen! Anna ärähti ja astui kohti nojatuolia. — Istut täällä päivät pitkät etkä liikauta sormeasikaan! Tämä kaikki on sinun syytäsi! Jos sinusta olisi edes vähän hyötyä, jos pesisit joskus vaikka oman lautasesi, minun ei tarvitsisi pyytää apua tuolta… tuolta nousukkaalta! Sinä olet muuttanut kotini sikolätiksi, ja minunko pitäisi siivota jälkesi?
— En minä käskenyt sinua soittamaan hänelle ja nöyryyttämään itseäsi! Sofia kivahti ja ponnahti ylös tuolista. — Nämä ovat sinun pelejäsi, äiti! Sinä nautit siitä, että usutat meidät toistemme kimppuun ja katsot, miten Pekka repeää meidän välissämme! Et vain ottanut huomioon, että hänenkin kärsivällisyytensä loppuu joskus. Nyt hän heittää minun tavarani roskiin, ei sinun!
He seisoivat vastakkain kuin kaksi naista, jotka olivat vuosikaudet muodostaneet yhteisen rintaman muuta maailmaa — ja ennen kaikkea Mariaa — vastaan. Mutta nyt, kun heidän yhteinen vihollisensa oli iskenyt ja vetäytynyt, liitto oli haljennut. Halkeamasta nousi esiin kaikki se vanha, kasautunut halveksunta, jota he olivat kantaneet toisiaan kohtaan.
Riidan katkaisi terävä, vaativa ovikellon pärähdys. Se soi niin kovaa, aivan kuin nappia olisi painettu koko kämmenellä eikä sormenpäällä. Molemmat jähmettyivät ja katsoivat toisiaan. Heidän silmissään oli sama pelko. Anna lähti avaamaan ovea ja yritti samalla asetella kasvoilleen kärsivää, loukattua ilmettä.
Oven takana seisoi Pekka.
Hän ei näyttänyt vihaiselta tavallisessa mielessä. Hän ei huutanut, hänen kasvonsa eivät olleet vääristyneet raivosta. Hän oli täysin tyyni, ja juuri se teki hänestä pelottavamman kuin mikään purkaus. Hänen kylmä, tumma katseensa pyyhkäisi eteisen yli, pysähtyi pölyiseen lipastoon, siirtyi olohuoneessa jähmettyneenä seisovaan sisareen ja jäi lopulta äitiin. Hän ei tervehtinyt. Hän ei sanonut mitään.
Ääneti hän kulki heidän ohitseen ja suuntasi määrätietoisesti syvemmälle asuntoon.
— Pekka, rakas poikani, sinä olet ymmärtänyt kaiken aivan väärin! Se Maria… Anna aloitti hänen selkänsä takana, mutta Pekka ei vilkaissutkaan häneen.
Hän meni Sofian huoneeseen, siihen pienen prinsessan pyhäkköön, jossa tämä oli elänyt hänen rahoillaan. Pekka ei jäänyt katselemaan ympärilleen. Hän astui suoraan vaatekaapille, repäisi ovet auki ja veti esiin nipun suuria mustia jätesäkkejä, jotka Sofia oli aikanaan ostanut mutta joita ei ollut koskaan käyttänyt mihinkään. Sen jälkeen hän alkoi kiskoa vaatteita henkareista täsmällisin, melkein työmäisin liikkein: mekkoja, kalliita farkkuja, paitoja. Kaikki lensi säkkeihin.
— Pekka, mitä sinä oikein teet?! Sofia kiljaisi ja syöksyi hänen luokseen. Hän tarrautui veljensä käsivarteen yrittäen pysäyttää tämän. — Ne ovat minun tavaroitani! Oletko sinä tullut hulluksi?
Pekka katsoi häntä kuin tämä ei olisi ollut hänen sisarensa vaan pelkkä ärsyttävä hyönteinen. Yhdellä lyhyellä liikkeellä hän ravisti käden irti ja jatkoi. Toinen säkki täyttyi kenkälaatikoista: uusista kengistä, joita ei ollut käytetty kertaakaan. Kolmanteen katosivat laukut ja kosmetiikkapurkit.
— Rakas, lopeta nyt! Mikä sinuun on mennyt? Hän on sinun sisaresi! Tytöllä on heikko sydän! Anna valitti ja huitoi teatraalisesti ilmaa, mutta ei silti liikahtanut kynnykseltä pidemmälle.
Kun kolmaskin säkki oli täynnä, Pekka solmi sen kiinni ja pudotti lattialle matalasti tömähtäen. Sitten hän suoristautui ja katsoi viimein heitä molempia.
— Luulitteko te, että tämä jatkuisi ikuisesti? hän kysyi hiljaa, mutta hänen äänensä täytti koko huoneen. — Että minä maksan loputtomiin tätä sirkusta? Sofian laiskuutta ja sinun juonitteluasi, äiti?
Hän astui lähemmäs sisartaan, ja Sofia perääntyi vaistomaisesti.
— Kuuntele tarkkaan, Sofia. Huomiseen mennessä sinä etsit itsellesi työn. Ihan minkä tahansa, vaikka siivousta, jos muuta ei löydy. Ja alat oikeasti auttaa äitiä, et vain puhua siitä. Muuten nämä säkit lähtevät sinun mukanasi vuokra-asuntoon. Sellaiseen, jonka maksat itse. Minulta et saa enää rahaa. Et euroakaan.
Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen.
— Ja sinä, äiti… sinun on aika tottua uuteen järjestykseen. Minä en ole enää pikku juoksupoikasi enkä ilmainen rahahanasi.
Hän ei jäänyt odottamaan vastausta. Pekka vain kääntyi, kulki asunnon poikki ja sulki ulko-oven perässään hiljaisella naksahduksella. Huoneeseen jäivät kaksi naista, kolme mustaa säkkiä ja revitty vaatekaappi. Säkit näyttivät hautakummuilta, joiden alle heidän entinen, mukava elämänsä oli juuri haudattu.
Kului kolme päivää.
Kolme päivää outoa, korviahuumaavaa hiljaisuutta. Pekan puhelin pysyi vaiti. Ei äidin nyyhkyttäviä soittoja, ei Sofian passiivis-aggressiivisia viestejä tyyliin ”voisitko laittaa vähän rahaa”. Marian ja Pekan kodissa vallitsi hauras, melkein käsin kosketeltava rauha.
He söivät päivällistä, puhuivat päivän tapahtumista ja katsoivat elokuvia. He elivät omaa elämäänsä, ja juuri tämä tavallinen, yksinkertainen arki tuntui äkkiä asialta, joka voitaisiin riistää heiltä millä hetkellä hyvänsä.