– Anteeksi, mitä sanoitte? kysyin, kun korviini osui vahingossa pätkä lauseesta, jonka anoppini sanoi miehelleni puhelimessa.
Maria seisoi olohuoneemme keskellä samassa tummansinisessä mekossa, jossa oli valkoinen kaulus. Se oli hänen juhla-asunsa, jonka hän oli vetänyt ylleen uskollisesti jo parinkymmenen vuoden ajan. Hiukset oli aseteltu moitteettomalle laineelle, huulilla lepäsi tuttu puolihymy, mutta silmät olivat toista maata. Ne olivat kylmät kuin ikkunan takana kimaltava joulukuinen huurre.
– Kuulit aivan oikein, Anna, hän sanoi nimeni niin, että se kuulosti hänen suussaan melkein häpeälliseltä. – Kutsuin teatterilta muutaman ystävättäreni. Sivistyneitä ihmisiä, asemansa tuntevia. Ja sinä… no, ymmärrät varmasti itsekin.
Ymmärsin. Liian hyvin ymmärsinkin.
Olin ymmärtänyt sen jo sinä päivänä, kun astuin ensimmäistä kertaa tähän asuntoon, joka silloin oli vielä vuokrakoti. Kuljin Mikaelin käsipuolessa, onnesta melkein vapisten, rakastuneena niin kuin vain nuori ihminen voi olla. Maria mittasi minut päästä varpaisiin ja kysyi: ”Ja millaisesta perheestä sinä, Anna, olet lähtöisin?” Siinä äänensävyssä oli kaikki valmiina: tuomio, halveksunta ja horjumaton varmuus siitä, etten koskaan voisi olla hänen ainoan poikansa arvoinen.
Siitä oli kulunut seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta olin niellyt sanoja, hymyillyt, laittanut ruokaa, siivonnut, synnyttänyt, kasvattanut lasta, käynyt töissä, kokannut uudestaan ja taas hymyillyt. Olin opetellut nielemään pisteliäät huomautukset ja esittämään, etten kuullut, kun hän nimitti ruokiani ”erikoisiksi” tai pukeutumistani ”maalaismaiseksi”. Olin oppinut olemaan hiljaa, kun hän selitti muiden kuullen, kuinka ”ennen vanhaan miniät sentään tiesivät paikkansa”.
Mutta tänään hän oli mennyt liian pitkälle.
– Maria, sanoin ja laskin mukin pöydälle yrittäen pitää käteni vakaina, – tämä on meidän kotimme. Minun ja Mikaelin. Ja uutta vuotta vietämme niin kuin me päätämme. Yhdessä. Koko perheenä.
Hän tuhahti lyhyesti ja halveksivasti, aivan kuin olisin päästänyt suustani jotakin naurettavaa.
– Perhe? hän toisti ja painotti sanaa pilkallisesti. – Perheessä kunnioitetaan vanhempia ihmisiä. Sinä et osaa edes koristella joulukuusta kunnolla. Näitkö itse, mitä olet ostanut? Noita halpoja kiinalaisia palloja! Häpeällistä.
Katseeni siirtyi kuuseemme. Se oli korkea, aito ja täytti huoneen havun sekä lapsuuden tuoksulla. Olimme valinneet sen Mikaelin kanssa yhdessä ja nauraneet, kun se ei ollut mahtua hissiin. Kuusivuotias poikamme Onni oli saanut ripustaa tähden latvaan itse. Hän oli vähällä pudota tuolilta, mutta me Mikaelin kanssa nappasimme hänet kiinni ja suukotimme hänen päälakeaan. Se oli meidän kuusemme. Meidän.
– Maria, kuulin oman ääneni kuin ulkopuolelta. Se oli rauhallinen ja tasainen, melkein vieras. – Jos meidän kuusemme, meidän tapamme tai meidän kotimme eivät miellytä teitä, ovi on tuolla. Voitte ottaa uuden vuoden vastaan omassa asunnossanne. Yksin.
Huoneeseen putosi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Jopa Onni, joka oli siihen asti kolistellut lelujensa kanssa eteisessä, pysähtyi paikoilleen.
Maria kääntyi hitaasti koko vartalollaan minua kohti. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
– Sinäkö alat määrätä minua? hän kysyi hiljaa, ja siinä hiljaisuudessa oli niin paljon myrkkyä, että peräännyin vaistomaisesti askeleen. – Minun kodissani?
– Tämä ei ole teidän kotinne, vastasin, vaikka ääneni petti jo hieman. – Tämä on meidän. Ostimme sen Mikaelin kanssa yhdessä. Omilla rahoillamme. Teidän asuntonne on muualla.
Hän avasi suunsa, sulki sen ja avasi taas.
– Minä puhun pojalleni, hän sai lopulta puristettua ulos. – Hän kyllä ymmärtää. Hän on aina tiennyt, kuka täällä oikeasti määrää.
Sitten hän poistui pää pystyssä, kuin kuningatar, jota rahvas oli uskaltanut loukata.
Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta. Katsoin kuusta, kimaltelevia nauhoja ja valosarjaa, joka välkkyi hiljaa monenvärisinä pisteinä. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen tunsin, että jokin sisälläni oli mennyt rikki. Lopullisesti. Niin, ettei sitä enää voisi paikata.
Illalla Mikael tuli kotiin. Hän oli väsynyt, silmät punoittivat, sillä vuoden loppu töissä oli aina yhtä kaaosta. Menin häntä vastaan eteiseen, autoin takin pois ja suutelin hänen kylmää poskeaan.
– Äiti käski lähettää terveisiä, hän sanoi hymyillen. – Hän sanoi tulevansa huomenna aamusta auttamaan juhlien kanssa.
Jähmetyin paikoilleni.
– Mikael, sanoin matalalla äänellä, – äitisi ehdotti tänään, että minut lukittaisiin uudenvuoden ajaksi makuuhuoneeseen. Että en häpäisisi häntä hänen vieraittensa edessä.
Hän katsoi minua ensin epäuskoisena, sitten hämmentyneenä. Sen jälkeen hänen katseessaan tapahtui jotakin.
– Hän… sanoi mitä?
Toistin kaiken. Sana sanalta.
Mikael vaikeni pitkäksi aikaa.