Sillä seisoi puoliksi juotu teekuppi ja lautanen, jonka pohjalle oli kertynyt keksi- ja leivänmuruja. Mikään Sofiassa ei viitannut sairauteen. Hän näytti täsmälleen samalta kuin aina ennenkin: pitkästyneeltä, välinpitämättömältä ja ihmiseltä, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta tehdä mitään hyödyllistä.
Anna mittaili Marian käsissä olevaa laatikkoa päästä varpaisiin kuin kartanon emäntä, joka tarkastaa palvelijan tuoman toimituksen.
— No vihdoinkin. Laita se siihen lattialle, hän viittasi eteisen suuntaan. — Ja varo sitten, ettet raavi mitään pilalle.
Maria ei sanonut mitään. Hän laski painavan laatikon varovasti linoleumille, suoristi selkänsä ja oli jo kääntymässä lähteäkseen. Kohtelias hyvästely oli valmiina huulilla, mutta Annalla oli selvästi aivan toisenlaiset suunnitelmat tämän illan varalle. Hän ei väistänyt, vaan jäi seisomaan ulko-oven eteen kuin vartija.
— Kun kerran tulit, älä siinä seiso kuin koriste-esine, Anna aloitti sillä käskyjä jakavalla äänellään, jota hän käytti vain ihmisiin, joita piti itseään alempina. — Näethän sinä itsekin, että täällä on pölyä joka paikassa. Sofia on huonovointinen, ja minulla särkee selkää. Pyyhkäise nyt nopeasti tuo lipasto, ja pese samalla eteisen lattia. Sinä olet raahannut tuolla laatikolla kuraa ja jälkiä ympäriinsä.
Sofia nosti katseensa puhelimesta. Kuullessaan äitinsä sanat hänen suupielensä nytkähtivät ivalliseen hymyyn, jota hän ei edes yrittänyt peittää. Hän kohottautui hieman paremmin nojatuolissa, jotta näkisi mahdollisimman selvästi, miten Mariaa nöyryytettäisiin. Se oli heille tuttua hupia: ajaa Pekan vaimo yhdessä nurkkaan ja valittaa sen jälkeen Pekalle, kuinka töykeä, laiska ja kiittämätön tämä oli.
Maria nousi hitaasti pystyyn. Ensin hänen katseensa viivähti tummaksi kiillotetussa, pölykerroksen peittämässä lipastossa. Sitten hän katsoi Sofiaa, jonka kasvoilla loisti ennakoiva tyytyväisyys. Lopulta Marian silmät pysähtyivät Annaan. Jokin hänen sisällään naksahti. Se ei ollut särkyvän kupin helähdys, vaan pikemminkin liian kauan kireällä olleen köyden matala, lopullinen rasahdus. Sen köyden, joka oli pitänyt hänen kohteliaisuuttaan ja kärsivällisyyttään sidottuna.
Hän katsoi anoppiaan suoraan ja puhui äänellä, joka oli rauhallinen, kirkas ja täysin vapaa vapinasta.
— Minä en ole tullut teille piiaksi, Anna. Sinulla on aikuinen tytär, joka asuu täällä kanssasi. Jos asunto pitää siivota, hän voi tehdä sen aivan itse. Minä olen Pekan vaimo. Meillä on Pekan kanssa oma koti ja oma perhe. Siinä kaikki.
Asuntoon laskeutui muutamaksi sekunniksi luonnottoman tiheä hiljaisuus. Jopa television meteli tuntui painuvan taustalle, kuin joku olisi kääntänyt äänen pois. Sofian pilkallinen hymy jähmettyi kasvoille ja suli sitten hitaasti pois. Sen tilalle nousi järkyttynyt, loukkaantunut epäusko.
Anna menetti hetkeksi puhekykynsä tämän ennenkuulumattoman röyhkeyden edessä. Hänen kasvonsa lehahtivat tummanpunaisiksi, ja suu aukeni ja sulkeutui äänettömästi kuin kuiville joutuneella kalalla. Kun ääni lopulta palasi, se ei ollut enää puhetta vaan kimeää kirkunaa.
— Sinä… miten sinä kehtaat puhua minulle tuolla tavalla, senkin hävytön! Minun kodissani alat määräillä! Minä soitan Pekalle heti. Hän eroaa sinusta saman tien! Hän heittää sinut pihalle kuin roskan!
— Niinkö sinä todella ajattelet? Maria kysyi tyynesti, melkein uteliaana.
Hän ei irrottanut katsettaan Annan vihasta vääristyneistä kasvoista, vaan kaivoi samalla puhelimen taskustaan. Hän etsi yhteystiedoista nimen ”Aviomies” ja painoi soittonäppäintä. Anna vaikeni ällistyneenä, kun Maria kytki puhelun kaiuttimelle.
— Hei, Pekka, Maria sanoi tasaisella äänellä. — Äitisi vaatii, että pesen täällä lattiat ja ikkunat. Muuten sinä kuulemma eroat minusta. Vahvistatko tämän?
Linjan toisessa päässä syntyi lyhyt mutta erittäin puhutteleva tauko. Sitten kuului Pekan raskas, uupunut huokaus.
— Äiti, anna puhelin siskolle.
Anna seisoi hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa. Sitten hän ojensi puhelimen nykivällä, sekavalla liikkeellä Sofialle, joka oli jähmettynyt nojatuoliinsa.
— Sofia, Pekan ääni kuului niin kylmänä, että se muistutti terästä, ja kaikki kolme kuulivat sen selvästi. — Sinulla on puoli tuntia aikaa laittaa asunto kuntoon. Jos tulen sinne ja näen, että sinä istut, kun Maria tekee töitä, minä kannan kaikki vaatteesi roskikseen. Sen jälkeen saat selviytyä itse. Tämä asia päättyy tähän.
Puhelu katkesi.
Maria otti puhelimen kohteliaasti takaisin Sofian hervonneista sormista. Hän nyökkäsi anopilleen, joka näytti siltä kuin sanat olisivat juuttuneet kurkkuun.
— Minä lähden nyt, Maria sanoi. — Teillä taitaa olla edessä perusteellinen siivous.
Oven vaimea ja hillitty napsahdus hänen takanaan kuulosti asuntoon pudonneessa hiljaisuudessa räjähdykseltä, melkein laukaukselta. Muutaman sekunnin ajan Anna ja Sofia seisoivat liikkumatta ja tuijottivat sulkeutunutta ovea, aivan kuin se olisi ollut portti toiseen todellisuuteen — sellaiseen, johon heillä ei enää ollut pääsyä.
Television sininen valo jatkoi välinpitämätöntä välkehdintäänsä seinillä. Se osui vuoroin Annan ja Sofian kasvoihin, joissa raivo, hämmennys ja nöyryytys vääntyilivät toistensa lomassa.
Sofia tokeni ensimmäisenä. Hän vajosi hitaasti takaisin nojatuoliin, mutta hänen aiempi löysä, huoleton asentonsa oli poissa. Tilalle oli tullut jäykkä ja varautunut kireys. Puhelimen näyttö hänen kädessään sammui.
— No, saitko nyt mitä halusit? hän sihahti hiljaa, ääni myrkyllisenä kuin käärmeen suhahdus. — Oletko tyytyväinen? Minähän sanoin, ettei sitä kannata tökkiä. Se ei ole sellainen tyttö, joka vain nielee kaiken ja vaikenee.
Anna kääntyi äkisti häntä kohti. Hänen kasvonsa hehkuivat yhä punaisina. Järkytys alkoi väistyä.