— En minä ole teille palvelijaksi ryhtynyt, Anna! Teillä on aikuinen tytär, joka asuu saman katon alla. Siivotkoon hän asuntonne! Minä olen poikanne vaimo, ja Pekalla ja minulla on oma koti ja oma perhe. Siihen se päättyy!
— Pekka, äiti tässä. Pääsetkö heti käymään? Tarvitsen kiireesti lasipurkkeja.
Puhelimesta kuuluva Annan ääni ei sisältänyt pienintäkään pyyntöä. Hän ei odottanut kieltoa eikä aikonut hyväksyä selityksiä. Sävy oli se sama lipevä mutta teräksinen, jota Pekka oli vihannut teinivuosistaan lähtien.
Hän sulki silmänsä ja hieraisi nenänvarttaan yrittäen pitää kiinni siitä vähäisestä iltarauhasta, joka oli vielä jäljellä. Hartiat, jotka olivat juuri ehtineet rentoutua pitkän työpäivän jälkeen, kiristyivät jälleen kovaksi kuoreksi.
— Hei, äiti. Nyt on jo aika myöhä. Tulen juuri töistä. Millaisista purkeista puhut? Voimme tuoda ne huomenna, hän sanoi mahdollisimman tasaisesti, sillä hän tiesi, että pieninkin vastahakoisuuden vivahde käännettäisiin heti häntä vastaan.
Maria istui vastapäisessä nojatuolissa kirja kädessään ja laski vaistomaisesti katseensa sivuille. Hän ei kuullut, mitä anoppi sanoi, mutta miehensä äänensävyn hän tunsi liiankin hyvin. Se merkitsi, että rauhallinen ilta oli ohi. Kohta alkaisi tuttu, pitkäksi venyvä painostus, uuvuttava kuin sitkeä hammassärky.
— Mitä purkkeja muka? Niitä tyhjiä, jotka seisovat parvekkeellanne! Päätin yhtäkkiä säilöä kurkkuja talveksi, eikä Sofia voi mennä kauppaan, kun hänellä on niin huono olo, Anna valitti luuriin. — Raukka makaa täällä aivan voimattomana. Vai oletko sinä muka liian väsynyt? Etkö enää jaksa auttaa omaa äitiäsi? En minä pyydä sinua mitään säkkejä kantamaan.
Pekka vaikeni. Hän tuijotti yhtä kohtaa seinässä, ja Maria näki, kuinka syvä poimu ilmestyi hänen otsalleen. Hän oli joutunut ansaan. Jos hän kieltäytyisi, seuraisi puolen tunnin saarna sydämettömyydestä ja kiittämättömyydestä.
Jos hän suostuisi, pitäisi pukea taas takki päälle ja lähteä kaupungin toiselle laidalle jonkin oikun vuoksi. Todennäköisesti kyse oli vain uudesta kuuliaisuuskokeesta. ”Sofialla on huono olo” oli Annan valttikortti, jonka hän veti esiin aina, kun tahtoi saada tahtonsa läpi.
Kolmekymppinen Sofia, vahva kuin härkä, oli aina ”huonossa kunnossa” silloin, kun puhe kääntyi työhön, kotitöihin tai kaupassa käymiseen.
Maria näki Pekan vetävän henkeä vastatakseen vastaan, mutta hän tiesi, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Oli helpompaa käyttää puoli tuntia purkkien viemiseen kuin kuunnella puhelimessa järjestettyä näytelmää ja katsella sen jälkeen miestään, joka istuisi sohvalla kuin hänestä olisi puristettu viimeinenkin voimanpisara. Hän sulki kirjansa päättäväisesti ja nousi.
— Minä menen, hän sanoi hiljaa mutta niin, että Pekka kuuli.
Pekka katsoi häntä. Katseessa oli yhtä aikaa kiitollisuutta ja syyllisyyttä. Hän peitti luurin kämmenellään.
— Maria, ei sinun tarvitse. Minä kyllä…
— Istu vain, Maria keskeytti. — Minulta se käy nopeammin.
Hän astui lähemmäs, otti puhelimen Pekan kädestä ja nosti sen korvalleen. Hänen äänensä oli kohtelias, melkein liiankin lempeä.
— Hyvää iltaa, Anna. Pekka on todella väsynyt. Minä kerään purkit nyt ja tuon ne teille puolen tunnin kuluessa.
Langan päässä tuli hetkeksi hiljaista. Anoppi ei selvästikään ollut varautunut tällaiseen käänteeseen. Hänen pelinsä oli rakennettu pojan ympärille.
— Ai… Maria… No, tuo sitten, jos kerran niin päätit, Anna sai lopulta sanotuksi, pettymys huonosti peiteltynä äänessään.
Parvekkeella odotti pahvilaatikko täynnä pölyisiä kolmen litran säilöntäpurkkeja. Ne olivat menneiden aikojen jäänteitä, joista ei ollut koskaan saatu hankkiudutuksi eroon. Maria nosti laatikon inhoa tuntien. Lasi kolahti matalasti toista lasia vasten. Hän kantoi kuormaa kuin miehensä velvollisuuksien vertauskuvaa: painavaa, tyhjää ja täysin järjetöntä taakkaa, josta Pekka ei osannut irrottautua.
Annan talo otti hänet vastaan tutulla tunkkaisten huonekalujen hajulla ja keittiöstä leijuvalla happamalla käryllä. Porraskäytävän ainoa himmeä lamppu värjäsi kuluneet seinät sinertävään hämärään, mikä teki paikasta entistäkin ahdistavamman. Maria soitti ovikelloa.
Muutaman sekunnin päästä kuului laahaavia askeleita. Heti kun Anna avasi oven ja Maria astui kynnyksen yli, hän ymmärsi joutuneensa valmiiksi järjestettyyn esitykseen.
Näky oli niin ennalta arvattava, ettei Maria tuntenut enää edes yllätystä, vain vanhaa ja tylsää ärtymystä. Olohuoneessa, jonka ylisuuren television sinertävä valo täytti meluisan keskusteluohjelman räiskeellä, Sofia retkotti syvällä nojatuolissa kuin olisi sulanut siihen.
Tämä ”vuoteenomana kärsivä potilas” selaili parhaillaan puhelintaan. Näytön kylmä valo heitti kalpean varjon hänen kasvoilleen. Hänen vieressään oli pieni pöytä.