Te kuitenkin vaaditte, että antaisin kaiken pois ja jäisin itse ilman mitään. Mieti sitä rauhassa. Tee päätöksesi. Mutta ymmärrä yksi asia: minun päätökseni ei enää muutu.”
Vastaus tuli alle tunnissa.
”Äitini mielestä olet itsekäs. Vaimon pitäisi luottaa mieheensä. En tiedä, kumman puolella totuus on.”
Anna hymähti hiljaa. Siinä se oli. Kaikki oli nyt sanottu.
Hän soitti asianajajalle, jota ystävä oli suositellut, ja varasi ajan avioeroa varten. Sen jälkeen hän keräsi esiin kaikki asuntoon liittyvät paperit, tarkisti ne yksi kerrallaan ja sulki ne omaan kansioonsa.
Illalla Juhani ilmestyi ovelle. Kädessään hänellä oli valtava ruusukimppu, kasvoillaan katuvan miehen ilme.
— Anteeksi, hän aloitti jo kynnykseltä. — Minun ei olisi pitänyt toimia niin. Äiti meni liian pitkälle. Unohdetaan koko asia.
Anna katsoi ensin kukkia ja sitten häntä.
— Unohdetaan? Mikä tarkalleen? Se, että yritit saada minulta asunnon? Vai se, että äitisi oli jo etukäteen miettinyt meidän eroamme? Vai kenties se, että sinä olit hiljaa, kun siitä puhuttiin?
— En minä ollut hiljaa! Minä vain… menin sekaisin.
— Viiden avioliittovuoden jälkeen menit sekaisin, kun piti valita vaimon ja äidin välillä.
Juhani laski kätensä alas. Ruusukimppu roikkui hänen sormissaan.
— Mitä sinä sitten haluat minusta?
— Rehellisyyttä. Sano suoraan. Tulitko, koska ymmärsit olleesi väärässä? Vai siksi, että äitisi käski yrittää vielä kerran?
Juhani ei vastannut. Hänen vaikenemisensa riitti Annalle vastaukseksi.
— Lähde, Anna sanoi väsyneesti. — Pakkaa tavarasi ja mene. Äitisi luo. Sinne, missä sinua aina ymmärretään.
— Oletko tosissasi?
— Täysin.
Mies seisoi hetken liikkumatta. Sitten hän viskasi ruusut lattialle.
— Sinä vielä kadut tätä! Ilman minua et pärjää! Jäät yksin sen kalliin asuntosi kanssa!
— Mieluummin olen yksin omassa kodissani kuin teidän kanssanne ilman mitään, Anna vastasi rauhallisesti. — Mene, Juhani. Meillä ei ole enää puhuttavaa.
Ovi paiskautui kiinni niin kovaa, että ikkunalasi värähti.
Anna jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän kumartui, nosti ruusut lattialta ja asetti ne maljakkoon. Vesi täytti lasin hitaasti, ja kukat avautuivat siinä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän keitti itselleen teetä ja istuutui ikkunan viereen.
Puhelimeen ilmestyi uusi viesti anopilta: ”Kadut tätä vielä. Poikani ei ole sinunlaisesi!”
Anna katsoi tekstiä hetken, hymyili kevyesti ja poisti numeron. Sen jälkeen hän esti sen. Lopullisesti.
Sitten hän otti esiin kansion, jossa asunnon asiakirjat olivat. Kaikki oli tallella. Jokainen paperi oikeassa paikassa. Hänen vanhempansa olivat pitäneet hänestä huolta vielä poissa ollessaankin. Nyt oli hänen vuoronsa pitää huolta siitä, mitä he olivat hänelle jättäneet.
Ulkona päivä sammui vähitellen. Asunto täyttyi hiljaisuudesta. Se hiljaisuus ei ollut tyhjää eikä pelottavaa. Se oli rauhallista. Omaa. Turvallista.
Anna joi teestään pienen kulauksen ja huomasi hengittävänsä kunnolla ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen.
Asunto jäi hänelle. Niin kuin sen kuuluikin jäädä.
Aamulla hän soittaisi asianajajalle ja aloittaisi uuden elämänsä. Oman elämänsä. Ilman painostusta, kiristystä ja vieraita vaatimuksia siihen, mikä oli hänen.
Yhdessä asiassa anoppi oli ollut oikeassa: Anna jäisi yksin.
Mutta sellainen yksinäisyys oli parempi kuin jatkuva pelko siitä, että menettäisi viimeisenkin asian, joka hänellä oli vanhemmistaan jäljellä.