Omista säästöistäni.
Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mutta rauha jäi lyhyeksi.
Viikon kuluttua anoppi ilmestyi jälleen oven taakse. Tällä kertaa hänen rinnallaan seisoi nainen siistissä bisnespuvussa, asiakirjakansio käsissään.
— Anna-kulta, tässä on sinulle tuttavuus! Helena liverteli teennäisen iloisesti. — Maria, lakimies. Todella pätevä ihminen! Hän selittää meille kaikki paperit, jotta asunnon siirto saadaan hoidettua oikein.
Anna jäi seisomaan ovelle ja katseli heitä molempia. Maria hymyili ammattimaisesti, juuri sillä tavalla kuin ihminen hymyilee, kun hän on jo päättänyt olevansa tilanteen asiantuntija.
— Hyvää päivää. Voin tosiaan auttaa teitä laatimaan asiakirjat asianmukaisesti. Tässä ei mene kauan, nainen aloitti.
— Minä en ole kutsunut teitä, Anna keskeytti rauhallisesti. — Enkä aio allekirjoittaa mitään tai järjestää mitään. Näkemiin.
Hän sulki oven heidän nenänsä edestä.
Hetken ajan rappukäytävästä kuului Helenan loukkaantunut ja kiihtynyt ääni, mutta Anna ei jäänyt kuuntelemaan. Hän käveli keittiöön, laski kätensä pöydän reunalle ja huomasi niiden vapisevan. Röyhkeys oli ylittänyt jo kaiken kohtuuden.
Illalla Juhani sai raivokohtauksen.
— Ymmärrätkö sinä edes, miten pahasti nöyryytit äitiäni? Hän yritti auttaa! Hän toi lakimiehen, jotta kaikki hoidettaisiin kunnolla!
— Auttaa siinä, että minun asuntoni saadaan vietyä minulta.
— Ei vietyä, vaan kirjattua oikein!
— Juhani, kuuntele nyt tarkasti. Äitisi haluaa, että siirrän asunnon sinun nimiisi. Miksi? Sano se suoraan. Ilman puheita vakaudesta ja perheen parhaasta.
Juhani epäröi. Hän näytti siltä kuin olisi etsinyt valmiiksi opeteltua vastausta.
— Äidin mielestä se olisi oikea tapa, hän mutisi lopulta. — Miehen kuuluu olla omistaja.
— Miksi?
— No koska… niin on tapana.
— Kenen tapana? Missä perheessä? Tämä asunto jäi minulle vanhemmiltani. Ei sinun vanhemmiltasi. Ei äidiltäsi. Minulle.
— Mutta mehän olemme perhe!
— Perhe, Anna toisti hitaasti. — Hyvä on. Vastaa sitten tähän: miksei äitisi ehdota, että hän siirtäisi oman asuntonsa minun nimiini? Perheen vakauden vuoksi.
Juhani avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Kysymys oli selvästi tullut hänelle yllätyksenä.
— Se on eri asia, hän sopersi.
— Millä tavalla eri asia?
— No… se asunto on hänen. Hän on tehnyt töitä sen eteen koko elämänsä.
— Ja minun asuntoni putosi varmaan taivaasta? Minun vanhempani tekivät myös töitä koko elämänsä. He jättivät sen minulle. Eivät sinulle. Eivät äidillesi. Minulle.
Juhani ei keksinyt enää vastausta. Hän nousi, otti takkinsa ja lähti. Tietenkin äitinsä luo — sinne, missä häntä aina ymmärrettiin ja säälisteltiin.
Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat painostuksen alla. Helena soitti päivittäin kaksikymmentä, joskus kolmekymmentäkin kertaa. Hän lähetti viestejä, vaati tapaamista ja käyttäytyi kuin päätös olisi jo tehty Annan puolesta.
Anna ei vastannut.
Sitten saapui uusi viesti: ”Huomenna kymmeneltä notaarille. Tule paikalle. Hoidamme asuntoasian lopullisesti. Juhani on jo suostunut.”
Anna ei mennyt.
Sen sijaan hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti miehelleen pitkän viestin.
”Juhani. Minä rakastan sinua. Olen rakastanut viisi vuotta. Mutta en luovuta asuntoa, jonka vanhempani jättivät minulle. Se on viimeinen asia, joka minulla on heiltä. Se on turvani. Se on takeeni siitä, etten jää tyhjän päälle.
Jos sinä ja äitisi ette pysty ymmärtämään sitä, emme ole perhe. Perhe rakentuu luottamukselle.”