Kuka voi etukäteen tietää, mitä elämässä tapahtuu! Entä jos sinulle kertyy joskus velkoja ja asunto menee alta? Minä olisin turvassa, jos se kirjattaisiin minun nimiini!
Anna vaikeni. Ensimmäistä kertaa viiden avioliittovuoden aikana hän näki miehensä jotenkin paljaana. Heikkona. Toisten ohjailtavissa. Äitinsä tahdon varassa.
— En, hän sanoi hiljaa.
— Mitä tarkoitat, en?
— En siirrä asuntoa sinun nimiisi.
Juhani ponnahti sohvalta kuin häntä olisi pistetty.
— Etkö sinä luota minuun? Minähän olen sinun miehesi!
— Juuri siksi luotan sinuun, Juhani. Mutta omaa asuntoani en pane vaakalaudalle.
Hän lähti ja paiskasi oven perässään. Seuraavana päivänä alkoi varsinainen painostus.
Helena ilmestyi joka päivä. Ilman soittoa, ilman varoitusta. Hän avasi oven omilla avaimillaan aivan kuin olisi tullut omaan kotiinsa ja aloitti aina saman vyörytyksen.
— Annaseni, minä tässä mietin, hän sanoi ja asettui keittiöön kuin talon emäntä. — Sinä olet järkevä tyttö. Etkö muka ymmärrä, kuinka tärkeää nuorelle parille on varmuus ja pysyvyys?
Anna tiskasi eikä vastannut.
— Ajattele nyt. Asunto on sinun. Mutta jos sinulle, Jumala varjelkoon, sattuu jotakin, Juhani jää tyhjän päälle! Oma miehesi! Ja hän on niin avuton. Sinähän tiedät, ettei hän pärjää ilman minua.
— Helena, jos minulle tapahtuisi jotakin, asunto siirtyisi lain mukaan puolisolleni, Anna sanoi ja kääntyi tiskialtaan äärestä häneen päin. — Eli huolesi on tässä asiassa turha.
Anopin suu kiristyi kapeaksi viivaksi.
— Lain mukaan sitä ja lain mukaan tätä. Entä jos asiat eivät menekään niin? Jos jostain ilmestyy sukulaisia? Parempi varmistaa kaikki ajoissa!
— Minulla ei ole muita sukulaisia. Sen sinä tiedät oikein hyvin.
— Juuri sen takia! Helena levitti kätensä. — Mitä sinä edes teet omistusasunnolla? Et ole mikään liikenainen etkä miljonääri. Olet tavallinen nainen. Mutta Juhani tarvitsee turvatun tulevaisuuden. Hän on mies, perheen pää!
Anna hymyili väsyneesti.
— Perheen pää, joka tarvitsee äitinsä hoitamaan asuntoasiat? Anteeksi vain, mutta tuo ei vakuuttanut.
Helenan kasvot kovettuivat.
— Kuuntele nyt, Anna. Minä sanon tämän hyvällä. Vielä tämän voi järjestää siististi. Myöhemmin voi olla liian myöhäistä.
— Oliko tuo uhkaus?
— Mikä uhkaus? anoppi kysyi siirappisesti hymyillen. — Minähän ajattelen vain sinun parastasi.
Hän poistui, mutta painostus ei päättynyt. Nyt Juhani liittyi mukaan.
Joka ilta alkoi sama virsi. Asunto. Omistuksen siirto. Vakaus. Tulevaisuus. Lapset, joita ei vielä edes ollut. Mikä tahansa kelpasi perusteluksi.
— Mehän olemme puhuneet lapsista, Juhani sanoi kerran maatessaan sohvalla ja tuijottaessaan kattoa. — Mitä aiot heille sanoa, kun he kasvavat isoiksi? Että et luottanut heidän isäänsä?
— Sanon totuuden. Että pidin tallessa sen, minkä vanhempani jättivät minulle.
— Mutta se ei ole enää vain sinun vanhempiesi asunto! hän huusi. — Se on meidän kotimme! Me olemme asuneet täällä viisi vuotta! Minä tein remontinkin!
— Sinä ripustit kylpyhuoneeseen kaksi koukkua, Anna vastasi kylmästi. — Remontin maksoin minä.