Puhelin värähti pöydällä jo kolmannen kerran viiden minuutin sisällä. Annan ei tarvinnut edes vilkaista näyttöä tietääkseen, kuka soitti. Hänen anoppinsa ei koskaan luovuttanut yhden soiton jälkeen.
Anna vastasi.
— Anna-kulta, missä sinä oikein olet? — Helenan ääni oli liioitellun hunajainen, aivan kuin kuulokkeesta olisi valunut siirappia. — Me olemme odottaneet Juhanin kanssa notaarilla jo puoli tuntia! Muistathan, että tänään meidän piti allekirjoittaa asunnon paperit?
Anna puhalsi hitaasti ulos. Totta kai hän muisti. Miten sellaisen päivän voisi unohtaa, jolloin joku yritti viedä häneltä hänen oman kotinsa?
— Helena, sanoin sinulle jo eilen, etten tule.
Toisessa päässä seurasi lyhyt hiljaisuus. Vain hetki, mutta se kertoi kaiken. Kun anoppi puhui uudelleen, äänen makeuden läpi kuului kylmä teräs.
— Anna, älä nyt ala hullutella. Tässähän ajatellaan vain sinun parastasi! Asunto siirtyy Juhanille, minun pojalleni, ja tehän asutte siellä yhdessä. Mikä tässä muka on ongelma?
— Ongelma on se, että se asunto on minun, — Anna sanoi rauhallisesti, mutta jokainen sana oli tiukka. — Vanhempani jättivät sen minulle. Enkä minä luovuta sitä kenellekään.
Hän katkaisi puhelun odottamatta vastausta.
Kaikki oli alkanut kolme kuukautta aikaisemmin.
Juhani oli palannut kotiin jälleen yhden äitinsä luona vietetyn vierailun jälkeen ja vajonnut olohuoneen sohvalle. Oli selvää, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta sanat eivät tuntuneet löytyvän. Hän vaihtoi asentoa, napsautti television päälle ja pois, selasi puhelintaan ja näytti koko ajan levottomammalta.
— Oliko sinulla jotain asiaa? — Anna kysyi astuessaan huoneeseen teekuppi kädessään.
— Ei mitään erityistä. Äiti vain soitti, — Juhani mutisi ja kohautti olkapäitään katsomatta häneen. — Hän on meistä huolissaan.
— Sepä ystävällistä häneltä.
— Niin. Hänen mielestään meidän pitäisi vähän turvata selustamme. Ihan varmuuden vuoksi.
Annan sisällä kiristyi jokin. Aina kun Helena alkoi “pitää huolta”, siitä ei seurannut mitään hyvää.
— Turvata selustamme miltä?
Vasta silloin Juhani nosti katseensa. Hänen silmissään oli yhtä aikaa syyllisyyttä ja itsepäistä päättäväisyyttä.
— No… elämässä voi sattua kaikenlaista. Vaikka avioeroja. Äidin mielestä olisi parempi järjestää asiat paperilla kuntoon etukäteen, ettei myöhemmin tulisi hankaluuksia.
— Mitkä asiat?
— Asunto. Se pitäisi siirtää minun nimiini. Mehän olemme naimisissa, joten mitä väliä sillä on? Silloin kaikki olisi juridisesti selkeää.
Anna laski kupin pöydälle. Hänen kätensä tuskin tärisi.
— Eli äitisi ehdottaa, että minä annan sinulle asunnon, jonka vanhempani jättivät minulle. Tuosta vain. Varmuuden vuoksi.
— Ei se nyt ihan niin mene… — Juhani hermostui. — Me olemme perhe! Se on meidän yhteinen kotimme. Paperilla se vain olisi minun. Laitettaisiin asiat järjestykseen.
— Millaisesta järjestyksestä sinä oikein puhut, Juhani?
— Ihan tavallisesta järjestyksestä! — hän parahti, luultavasti itsekin tajuten, että keskustelu oli karkaamassa väärään suuntaan.
— Äitini on oikeassa!