Ikkunat antoivat sisäpihalle, ja Emman huoneeseen mahtui sängyn ja kirjoituspöydän lisäksi vielä vaatekaappikin.
Helenasta he eivät juuri puhuneet. Ei siksi, että olisivat olleet erityisen jalomielisiä, vaan koska kumpikaan ei enää jaksanut kääntää samaa asiaa mielessään yhä uudelleen.
Välillä Helena soitti Mikaelille. Puhelut lyhenivät kerta kerralta. Äänestä oli kadonnut entinen varmuus, samoin määräilevä sävy ja neuvot, joita kukaan ei ollut pyytänyt. Eräänä päivänä Laura kuuli sattumalta Mikaelin vastaavan:
– Ei, äiti, meillä ei ole ylimääräistä rahaa. Meillä on asuntolaina.
Ensimmäistä kertaa noihin sanoihin ei sisältynyt syyllisyyttä eikä pyyntöä tulla ymmärretyksi.
Sofian ompelimosta he kuulivat vasta syksyllä.
Laura törmäsi kaupan lähellä Helenan entiseen naapuriin, ja naiset jäivät hetkeksi juttelemaan. Siinä sivussa naapuri kertoi, miten asiat olivat edenneet.
Sofia oli sittenkin vuokrannut liiketilan. Helena oli ottanut kulutusluoton, lisännyt siihen omia säästöjään ja päästänyt kiireessä vuokralaiset keskustan asuntoonsa. Hän oli laskenut, että vuokratuloilla voisi kattaa kuukausittaisen maksuerän.
Torin laidalla kulki kyllä ihmisiä, mutta ei niin paljon kuin oli toivottu. Asiakkaat poikkesivat sisään, kysyivät hintaa ja lähtivät. Mittatilausverhoja tilattiin harvoin. Housujen lyhennyksiä ja vetoketjujen vaihtoja kyllä riitti, mutta niillä ei maksettu 520 euron vuokraa.
Kolmen kuukauden kuluttua toinen ompelija irtisanoutui. Kuukautta myöhemmin saumuri hajosi. Sen jälkeen Sofia laittoi oven säppiin.
Vuokralaistenkaan kanssa Helena ei onnistunut.
Ensimmäinen perhe muutti pois maksamatta viimeistä kuukautta. Toinen jätti jälkeensä maksamattomia yhtiövastikkeita ja keittiön ikkunalaudalle palaneen jäljen. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Helena ei katsonut varalla pitämäänsä asuntoa perheen valttikorttina, vaan loputtomien murheiden lähteenä.
Hän soitti tammikuussa.
Laura oli juuri pilkkomassa salaattia, Emma leikki lattialla ja Mikael kokosi uusia jakkaroita keittiön nurkassa.
– Äiti soittaa, Mikael sanoi vilkaistuaan näyttöä.
Laura ei sanonut mitään.
Mikael siirtyi olohuoneen puolelle, mutta osa keskustelusta kantautui silti keittiöön.
– Niin, äiti… Ymmärrän… Ei, en voi ottaa sitä maksua vastuulleni… Ei se johdu siitä, etten haluaisi… Vaan siitä, että minulla on oma perhe ja omat velvoitteet… Äiti, riittää jo. Älä aloita.
Muutaman minuutin päästä hän palasi ja istuutui pöydän ääreen.
– Hän pyysi apua kunnollisten vuokralaisten löytämiseen. Sanoi olevansa väsynyt.
– Mitä vastasit?
– Että kysyn työkavereilta. Siinä kaikki.
Laura nyökkäsi. Se oli juuri oikea tapa. Ei antaa vetää itseään uudelleen samaan solmuun, mutta ei myöskään kostaa vanhoja.
– Käykö hän sinua sääliksi? Laura kysyi hiljaa.
Mikael mietti hetken ennen kuin vastasi.
– Käy. Mutta luulen, että tajusin nyt ensimmäistä kertaa jotain. Sääli ei saa maksaa omia rajoja.
Lauran suupieleen nousi pieni hymy.
– Hitaasti sinä sen ymmärsit, mutta ymmärsit kuitenkin.
Mikael naurahti kuivasti.
He söivät illallista omassa keittiössään. Ikkunan takana satoi lunta. Emman huoneessa paloi ikkunalaudalla pieni talon muotoinen yövalo, jonka hän sytytti joka ilta. Jääkaappi hurisi tasaisesti, vedenkeitin naksahti, ja Mikael nousi kaatamaan teetä mukeihin.
Aivan tavallinen ilta. Tavallinen perhe. Mutta nyt kukaan ei voinut ilmestyä ovelle ja sanoa: “Teidän täytyy lähteä.”
Toisinaan Laura muisti yhä Helenan kasvot sillä hetkellä, kun hän itse oli sanonut rauhallisesti: “Hyvä on, me muutamme pois.”
Luultavasti anoppi oli loppuun asti uskonut, että poika alkaisi suostutella, miniä puhkeaisi itkuun ja kaikki päättyisi tuttuun, väsyneeseen myöntymiseen: “No hyvä on, äiti, tehdään niin kuin sinä sanot.”
Mutta vahvinkin riippuvuus katkeaa joskus yhteen päätökseen. Sen jälkeen ihmiset vain pakkaavat tavaransa laatikoihin ja astuvat omaan elämäänsä.
Ehkä perheen vaikein kysymys ei lopulta ole edes raha. Vaan se, missä kohdassa kiitollisuuden pitäisi päättyä, jotta siitä ei tulisi elinikäistä veroa.