– Silloin meidän on kai aika järjestää elämämme omille ehdoillemme.
– Laura, odota nyt, Mikael sanoi käheästi.
Mutta Laura oli jo kääntynyt ja mennyt hakemaan Emmaa toisesta huoneesta.
Kotimatka tuntui tavallista pidemmältä.
Emma nukahti turvaistuimeen melkein heti, pää pehmolelua vasten valahtaneena. Mikael ajoi sanomatta sanaakaan. Hänen sormensa puristuivat ratin ympärille niin tiukasti, että rystyset vaalenivat. Laurakaan ei puhunut. Ei siksi, että olisi halunnut rangaista hiljaisuudella, vaan koska voimat olivat loppu. Joskus keskustelu ei pääty siihen, että kaikki on sanottu, vaan siihen, ettei ole enää mitään selitettävää.
Kun Emma oli kotona saatu sänkyyn, he jäivät istumaan keittiön pöydän ääreen.
– Teitkö sinä sen tahallasi? Mikael kysyi viimein.
– Minkä?
– Sen, että sanoit noin vain: selvä, me muutamme. Ihan kuin päätös olisi ollut valmiina.
– En minä sitä tänään päättänyt, Laura vastasi hiljaa. – Olen tiennyt sen jo kauan. Toivoin vain, ettei tähän pisteeseen tarvitsisi tulla.
Mikael laski katseensa.
– Tämä on minun syytäni. Minun ei olisi pitänyt kertoa äidille rahasta.
– Kyse ei ole pelkästään rahasta. Kyse on siitä, että äitisi on koko ajan pitänyt asuntoa keinona ohjata meitä. Aiemmin hänelle vain sopi paremmin olla sanomatta sitä ääneen.
– Hän sanoi sen suutuspäissään.
– Ei. Hän sanoi sen, mitä oikeasti ajattelee. Tuollaisina hetkinä ihmiset eivät lipsauta vahingossa. He paljastavat itsensä.
Pitkään aikaan Mikael ei vastannut mitään. Lopulta hän kysyi matalalla äänellä:
– Mitä me sitten teemme?
– Etsimme vuokra-asunnon pariksi kuukaudeksi ja haemme asuntolainaa. Meillä on käsiraha. ASP-tililläkin on säästöjä. Helppoa siitä ei tule, mutta ainakin sen jälkeen kukaan ei voi enää muistuttaa meitä siitä, paljonko hänen “hyvyytensä” maksaa.
Mikael tuijotti pöydän pintaa. Laura näki, että häneen sattui. Hänen miehensä ei ollut mikään äidin helmoissa roikkuva poika, joka juoksi jokaisesta vihellyksestä paikalle.
Silti jossain syvällä hänessä eli vanha lapsuudesta opittu sääntö: äitiä täytyy suojella, äitiä ei saa pahoittaa, äiti tahtoo vain hyvää.
– Haluatko sinä oikeasti lähteä? Mikael kysyi.
– Haluan avata oven omalla avaimella ja tietää, ettei meitä voida heittää ulos jonkun toisen mielijohteiden takia.
Viikon kuluttua he löysivät vuokra-asunnon.
Se ei ollut päiväkodin lähellä, ei niin valoisa kuin Laura olisi toivonut, eikä siellä ollut astianpesukonetta, johon hän oli ehtinyt tottua. Mutta Emmalle oli oma huone.
Tavaroita pakattiin iltaisin. Laura kääri astioita paperiin, nosteli niitä laatikoihin ja kirjoitti tussilla kylkiin: “keittiö”, “kirjat”, “Emman lelut”.
Mikael vei Helenalle avaimet yksin. Hän palasi myöhään, kasvot harmahtavina ja silmät punoittavina.
– Mitä hän sanoi? Laura kysyi.
– Että olen kiittämätön. Että sinä olet kääntänyt minut perhettäni vastaan. Että Sofia sentään yrittää päästä elämässä eteenpäin, kun me taas ajattelemme vain itseämme.
– Entä sinä?
– Minä en ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut puolustella itseäni.
Ensimmäinen kuukausi vuokralla oli raskas.
Aamuisin Laura vei Emman päiväkotiin ja jatkoi siitä töihin kirjanpitoon. Iltaisin hän haki tyttären kotiin, teki ruoan ja laski menoja vihkoon ja verkkopankista.
Mikael otti lisäkeikkoja aina kun pystyi. Hän työskenteli ilmastointi- ja ilmanvaihtolaitteiden asentajana, ja sesonki oli juuri alkamassa. Molemmat olivat iltaisin niin väsyneitä, että nukahtivat melkein ennen kuin pää ehtii tyynyyn.
Silti säästötili ei tyhjentynyt. Ja kun pankkivirkailija levitti heidän eteensä lainavaihtoehdot, Laura huomasi yllätyksekseen, ettei häntä pelottanut. Häntä helpotti.
– Kuukausierä olisi 310 euroa, virkailija sanoi ja työnsi tulosteen heidän eteensä. – Tässä on huomioitu oma käsirahanne ja ASP-säästönne. Laina-aika olisi kaksikymmentä vuotta.
Kaksikymmentä vuotta kuulosti hurjalta. Vielä hirvittävämmältä tuntui kuitenkin ajatus siitä, että he olisivat taas jonkun toisen mielialojen varassa.
Sopivaa kotia ei löytynyt heti. Laura kiersi välittäjän kanssa puoli kaupunkia ja näki toinen toistaan erilaisempia asuntoja. Lopulta he pysähtyivät pieneen kaksioon uudessa talossa kaupungin laidalla. Matkaa oli enemmän kuin olisi toivonut, eikä remontti ollut mikään sisustuslehden unelma. Siinä oli kuitenkin yksi ratkaiseva etu.