— Janne-kulta, sinähän lupasit, että te auttaisitte! Puhu vaimollesi, hän ei suostu antamaan minulle rahaa! — anoppi oli selvästi päättänyt nolata miniänsä kaikkien nähden.
Anna oli juuri järjestämässä papereita työpöydällään, kun sihteeri Heidi kurkisti huoneeseen hätääntyneen näköisenä.
— Anna, tuolla aulassa on… eräs nainen, joka haluaa tavata teidät. Hän sanoo olevansa teidän… — Heidi epäröi hetken — sukulaisenne. Ja hän vaatii hyvin päättäväisesti päästä puheillenne.
Anna nosti katseensa asiakirjoista. Heidän mainostoimistonsa vastaanottoalueella liikkui tavallisesti asiakkaita, yhteistyökumppaneita ja lähettejä, mutta sukulaisia siellä ei juuri näkynyt. Epämiellyttävä tunne kävi hänen mielessään.
— Millainen nainen?
— Ehkä kuusikymppinen. Beige trenssitakki, iso käsilaukku. Hän sanoi tulleensa kaukaa.
Anoppi. Anna puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Marja ei ollut koskaan aiemmin ilmestynyt hänen työpaikalleen. Viiden avioliittovuoden aikana heidän välilleen oli rakentunut hauras, mutta toimiva tasapaino: kohteliaita hymyjä perhejuhlissa, velvollisuudentuntoisia sunnuntaipuheluita ja harvakseltaan tehtyjä vierailuja. Viimeisen puolen vuoden aikana jokin oli kuitenkin mennyt sijoiltaan.
Siitä lähtien kun Anna oli ylennetty luovaksi johtajaksi ja hänen palkkansa oli lähes kolminkertaistunut, Janne oli alkanut käydä äitinsä luona entistä useammin. Aluksi käynnit vaikuttivat viattomilta: vuotavan hanan korjaamista, kauppakassien viemistä, pientä apua arjessa. Sitten alkoivat rahapyynnöt. Ensin summat olivat pieniä — lääkkeisiin, laskuihin, sähkön ja veden kaltaisiin menoihin. Anna ei vastustanut. Hän ymmärsi, että Marjan eläke oli vaatimaton.
Mutta pyynnöt kasvoivat vähitellen. Kaksi viikkoa aiemmin Janne oli pyytänyt kolmesataa euroa, koska äidin jääkaappi piti kuulemma vaihtaa. Anna antoi rahat, vaikka epäilys oli jo herännyt: vanha jääkaappi oli toiminut aivan hyvin, hän oli nähnyt sen omin silmin vain kuukautta aikaisemmin. Myöhemmin kävi ilmi, että rahoilla oli ostettu Marjalle uusi turkki.
— Äitiä vain hävetti kertoa totuus, — Janne oli puolustellut. — Hänen on vaikea pyytää mitään itselleen.
Edellisellä viikolla olisi pitänyt löytyä vielä kaksisataa euroa “kiireelliseen kattoremonttiin” Marjan kesämökillä. Silloin Anna sanoi ensimmäistä kertaa ei. Janne loukkaantui, ja riita oli valmis. Kolmeen päivään hän ei puhunut Annalle kunnolla. Lopulta hän otti summan omasta palkastaan, vaikka he olivat yhdessä sopineet säästävänsä lomamatkaa varten.
Ja nyt anoppi seisoi täällä. Annan työpaikalla. Keskellä työntekijöitä ja asiakkaita.
— Pyydä hänet sisään, — Anna sanoi väsyneesti.
Marja astui huoneeseen kuin kuningatar, joka oli alentunut vierailemaan tavallisen kansalaisen mökissä. Hänen katseensa kiersi huoneen: modernit kalusteet, suuret ikkunat, tuoreet kukat ikkunalaudalla. Sitten hänen huulensa puristuivat kapeaksi viivaksi.
— Vai tällaiseen paikkaan sinä olet itsesi järjestänyt, — hän venytti sanoja tervehdyksen sijasta. — Luulin, että tämä on jokin tavallinen toimisto. Mutta ei. Oma huone. Ja vielä sihteeri.
— Hyvää päivää, Marja, — Anna nousi pöytänsä takaa, mutta ei tullut vastaan. — Onko jotakin sattunut? Onko Jannella kaikki hyvin?
— Janne-kullalla ei nimenomaan ole kaikki hyvin, — Marja rojahti vierastuoliin odottamatta kutsua istuutua. — Ja se johtuu sinusta, jos suoraan sanotaan.
Anna tunsi ärtymyksen nousevan sisällään, mutta hänen kasvonsa pysyivät tyyninä.
— Mitä tarkoitatte?
— Kyllä sinä tiedät, miten hän kärsii. Hänen oma äitinsä pyytää apua, ja vaimo kieltäytyy antamasta rahaa. Poikaparkani jää kahden tulen väliin.
— Marja, puhutaan tästä kotona rauhassa…
— Minä en halua puhua kotona! — anoppi keskeytti ja korotti ääntään. — Kotona sinä käännät hänet minua vastaan, ettei hän auttaisi omaa äitiään! Täällä sentään nähdään, millainen ihminen sinä oikeasti olet!
Oven takaa kantautui vaimeita ääniä. Joku oli pysähtynyt kuultuaan huudon. Lasiseinän läpi Anna erotti työtovereidensa hahmoja: he olivat jähmettyneet paikoilleen ja teeskentelivät keskittyvänsä töihin.
— Pyydän, puhukaa hiljempaa, — Anna kiersi pöydän ja veti oven lähes kiinni. — Täällä ihmiset tekevät töitä.
— Tekevät töitä! — Marja tuhahti. — Niin, ansaitsevat rahaa! Ja mitä minun Janne-kullalleni jää? Varmaan vain juosta sinun perässäsi!
— Tämä on minun ja Jannen välinen yksityisasia.
— Mikä yksityisasia se on, jos minun poikani kärsii! — Marja kaivoi käsilaukustaan ryppyisen nenäliinan ja painoi sen silmilleen, vaikka silmät pysyivät täysin kuivina. — Minä olen äiti. Minä tunnen, miten raskasta hänellä on. Eilenkin hän tuli luokseni, ja hänen kasvonsa… aivan uupuneet. Ja kaikki tämä sinun takiasi!
Anna muisti edellisillan. Janne oli tosiaan käynyt äitinsä luona, palannut kotiin myöhään, vaiteliaana ja synkkänä. Annan kysymyksiin hän oli vastannut lyhyesti ja kadonnut sen jälkeen nopeasti makuuhuoneeseen.