Lisäksi hän voisi ommella verhoja mittojen mukaan. Sofia puhui nopeasti ja innokkaasti, aivan kuin olisi jo nähnyt kyltin oven yläpuolella ja asiakkaat jonossa.
– Sellaiselle on nyt kysyntää, hän jatkoi. – Ihmiset eivät enää osta kaikkea uutena. Vanhasta tehdään sopivaa, helmoja lyhennetään, vetoketjuja vaihdetaan.
Laura kuunteli sanomatta heti mitään. Ajatus ei sinänsä ollut mahdoton. Totta kai housuja kavennettiin, takkeihin vaihdettiin lukkoja ja verhoja ommeltiin oikeaan mittaan. Ongelma ei ollut siinä. Ongelma oli siinä, kuka maksaisi alun.
– Paljonko siihen tarvittaisiin? Mikael kysyi.
Helena näytti siltä kuin olisi odottanut juuri tätä kysymystä.
– Kuusi tuhatta euroa, hän vastasi heti. – Ompelukoneet, saumuri, työpöytä, kyltti, kahden kuukauden vuokra ja kaikenlaiset pienet hankinnat. Ei se teille mahdoton summa ole. Teillähän on säästöjä.
Laura laski kuppinsa hitaasti pöydälle.
– Mistä te tiedätte, paljonko meillä on rahaa sivussa?
Anoppi ei katsonut häntä, vaan poikaansa.
– Mikael mainitsi. Mitä pahaa siinä on? Ei kai äidiltä tarvitse salata kaikkea?
Laura käänsi katseensa mieheensä. Mikael vilkaisi häntä ja painoi sitten silmänsä alas.
– En minä ajatellut, että siitä tulisi tällainen puhe, hän sanoi hiljaa. – Sanoin vain, että olemme säästäneet.
– Ja kerroit summankin, Laura totesi yhtä matalalla äänellä.
Sofia pyöräytti silmiään.
– Voi hyvänen aika, onko tästä pakko tehdä numero? En minä pyydä rahaa ikuisiksi ajoiksi. Kyllä minä maksan takaisin. En tietenkään huomenna, mutta vähitellen. Olemmeko me perhe vai emmekö ole?
– Olemme, Laura nyökkäsi. – Juuri siksi kysynkin. Sofia, oletko laskenut, milloin toiminta alkaa kannattaa?
– Siis mitä?
– Montako tilausta sinun pitää saada kuukaudessa, jotta pystyt maksamaan pelkän vuokran? En puhu voitosta, vaan siitä, ettet tee tappiota.
Sofia vaikeni hetkeksi.
– No, kyllä minulla on siitä jonkinlainen käsitys.
– Jonkinlainen käsitys ei ole laskelma. Paljonko vuokra on?
– Viisisataakaksikymmentä euroa kuussa. Mutta paikka on hyvä.
– Ja siihen päälle kuukauden vakuus?
– Niin.
– Lisäksi remontti, sähkö, materiaalit, kassajärjestelmä. Jos aiot palkata toisen ompelijan, pelkkä kevytyrittäjyys ei välttämättä enää riitä, vaan tarvitset yrityksen. Oletko laskenut verot ja vakuutusmaksut?
– Laura, sinä olet aina tuollainen, Sofia irvisti. – Sinun kanssasi ei voi puhua mistään normaalisti. Sinä näet heti pelkkiä kauhukuvia.
– En kauhukuvia. Vaan numeroita. Kuusi tuhatta euroa ei ole mikään serviettiostos.
Helena puhalsi kuuluvasti ilmaa ulos.
– Riittää jo tytön kuulustelu. Ei tässä missään pankissa olla. Teiltä tarvitaan apua, ei tarkastusta.
– Apua voi antaa monella tavalla, Laura sanoi. – Voin auttaa tekemään suunnitelman, katsoa vuokrasopimuksen läpi ja selittää veroasioita. Mutta emme voi antaa puolta säästöistämme hankkeeseen, jota ei ole kunnolla laskettu.
– Ette voi? anoppi toisti. – Vai ette halua?
Mikael hieraisi otsaansa.
– Äiti, summa on oikeasti iso. Meidän täytyy miettiä.
– Mitä siinä muka on miettimistä? Helena korotti ääntään. – Olen antanut teidän asua asunnossani kuusi vuotta. Kuusi vuotta! Jos olisitte olleet vuokralla, teiltä olisi mennyt siihen jo kymmeniä tuhansia euroja. Nyt olette saaneet kerättyä itsellenne pesämunan ja vielä kehtaatte nyrpistellä.
– Emme me nyrpistele, Mikael sanoi. – Me säästämme omaa kotia varten.
– Omaa kotia? anoppi hymähti. – Tehän asutte jo kodissa. Vai eikö minun asuntoni kelpaa tarpeeksi hyvin?
Silloin Laura sanoi ääneen sen, mitä oli kantanut sisällään jo pitkään.
– Helena, me emme asu omassa kodissamme. Me asumme teidän asunnossanne. Ja tänään te teitte sen harvinaisen selväksi.
Pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus.
Sitten anoppi lausui sen yhden lauseen, joka muutti kaiken:
– Jos ette halua auttaa Sofiaa, saatte tyhjentää asunnon kuun loppuun mennessä.
Muutaman sekunnin ajan kukaan ei liikahtanut. Sen jälkeen mikään ei tuntunut enää samalta.
Laura nousi ensimmäisenä pöydästä.
– Selvä, hän sanoi. – Me muutamme pois.
Helena räpäytti silmiään.
– En minä sanonut, että tänään heti.
– Olette oikeassa, Laura vastasi rauhallisesti. – Asunto on teidän.