– Jos ette halua auttaa Sofiaa, saatte kuun lopussa tyhjentää asunnon, Helena sanoi niin tyynesti, kuin olisi pyytänyt ojentamaan sokerikon.
Laura ei heti edes tajunnut, mitä sanat tarkoittivat. Keittiön pöydällä oli kuppeja, joissa tee oli jo haalistunut haaleaksi, lautasellinen rahkapullia ja pieni hillokulho. Viereisessä huoneessa kuusivuotias Emma istui sohvalla ja väritti paperinukkea, jonka oli leikannut irti vanhasta aikakauslehdestä.
Mikael jäi paikoilleen lusikka kädessään.
– Äiti, oletko sinä nyt tosissasi?
– Mikä tässä muka on outoa? Helena suoristi pöydällä olevaa lautasliinaa. – Olette asuneet minun asunnossani kuusi vuotta ja maksaneet vain vastikkeet ja kulut. Mutta kun omaa siskoa pitäisi auttaa, teillä ei yhtäkkiä olekaan rahaa. Siinä tapauksessa ei kannata loukkaantua. Asunto on minun, ja minä päätän, mitä sillä teen.
Laura käänsi katseensa mieheensä. Mikaelin ilme oli sellainen kuin häntä olisi lyöty raskaalla, tylpällä esineellä. Hän reagoi tällaisissa keskusteluissa aina hitaasti. Ei siksi, että olisi ollut tyhmä. Hän vain jaksoi viimeiseen asti uskoa, etteivät läheiset ihmiset sanoisi ääneen sitä, mitä olivat mielessään jo pitkään pyöritelleet.
Laura sen sijaan ymmärsi kaiken heti.
Tätä keskustelua hän oli odottanut siitä keskiviikosta lähtien, jolloin Helena oli soittanut ja ilmoittanut aivan liian pirteällä äänellä:
– Tulkaa lauantaina kaikki yhdessä käymään. Istutaan alas ja jutellaan perheen kesken yhdestä pikku asiasta. Paistan Emmalle lettuja.
Kun anoppi käytti sanoja ”perheen kesken”, se ei koskaan tarkoittanut pelkkää teetä ja lettuja. Se merkitsi sitä, että päätös oli jo tehty, roolit jaettu valmiiksi ja muilta odotettiin ainoastaan oikea-aikaista nyökkäilyä.
Matka mökille sujui hiljaisena.
Takapenkillä Emma kertoi päiväkodista, ystävästään Ainosta, joka osasi hänen mielestään piirtää kaikkein hienoimmat perhoset, ja laulusta, jota he parhaillaan harjoittelivat.
Mikael nyökkäili ja vastaili välillä ihan väärään kohtaan. Laura katseli ikkunasta ulos ja ajatteli pankkitilillä olevia 12 400 euroa. Kolme vuotta ilman lomamatkoja. Kolme vuotta ilman hetken mielijohteesta tehtyjä ostoksia. Kolme vuotta menotaulukoita, kieltäytymistä kaikesta ylimääräisestä ja lauseita: ”ei vielä, ehkä myöhemmin”.
Ne rahat eivät olleet heille vain rahaa. Ne olivat käsiraha omaan kotiin.
Helena asui mökillään lähes ympäri vuoden.
Talo oli kunnollinen ja talviasuttava: eristetty, kaasukattilalla lämmitettävä, pihassa pieni sauna ja kaksi kasvihuonetta. Kaupungissa sijaitsevan kaksion hän oli kuusi vuotta aiemmin ”antanut nuorille”.
Juuri niin hän asian esitti naapureille ja sukulaisille. Laura oli kuitenkin ymmärtänyt ensimmäisestä päivästä saakka eron sanojen ”antaa” ja ”päästää asumaan” välillä. Papereiden mukaan asunnon omisti Helena. Ei kukaan muu.
Lounaalla anoppi kyseli ensin lapsenlapselta päiväkotikuulumisia, valitti sen jälkeen kauppojen hinnoista ja liukui lopulta vaivattomasti nuoremman tyttärensä aiheeseen.
– Sofia on minulla fiksu tyttö, Helena sanoi sillä erityisellä ylpeydellä, jonka Laura oli kuullut vuosien aikana lukemattomia kertoja. – Hänellä on kultaiset kädet. Ompelee niin siististi, ettei erota kaupan vaatteesta. Hänen pitäisi perustaa oma yritys eikä raataa jonkun toisen alaisena pikkurahalla.
Sofia istui vieressä hoikkana ja heleä-äänisenä, uusi hiusmalli kehystämässä kasvoja ja kynsissä maitokahvin sävyinen manikyyri. Hän oli kaksikymmentäkuusi. Viimeisten viiden vuoden aikana hän oli milloin mennyt töihin verholiikkeeseen, milloin lähtenyt sieltä, milloin ommellut tilauksesta lasten mekkoja ja milloin lopettanut, koska ”asiakkaat vievät kaikki voimat”.
Nyt hänelle oli, kuten kävi ilmi, syntynyt taas uusi unelma.
– Löysin torin läheltä liiketilan, Sofia innostui. – Se ei ole iso, mutta ihmisiä kulkee siitä ohi koko ajan. Haluaisin avata ateljeen, jossa korjataan ja muokataan vaatteita.