— En aio, Mikael vastasi kiireesti. — En sentään ole itsetuhoinen.
— Hyvä. Siinä on jo kehitystä.
Laura purki kassia, ja Mikael seisoi vieressä vaiti. Hän seurasi, miten Laura nosteli tavaroita pöydälle yksi kerrallaan. Kassissa oli tosiaan kokonainen kana, paketti keksejä, kaksi purkkia herneitä ja halpaa teetä, jota heidän kodissaan ei juonut kukaan.
— Aika kuvaavaa, Laura totesi. — Hän tuli kuin rauhanneuvotteluihin, ja lopputulos oli silti sama vanha näytelmä.
— Laura.
— No?
— Kiitos, ettet ollut hiljaa.
Laura kääntyi katsomaan häntä.
— Ei siinä mitään. Minä vain pidän rauhallisesta elämästä liikaa. Ja näköjään rauhallinen elämä alkaa siitä, että ylimääräiset avaimet otetaan pois.
Mikael astui lähemmäs.
— Sinä varmaan vihaat minua nyt.
— En. Mutta olen todella vihainen. Ja pettynyt. Ne eivät ole sama asia.
— Minä korjaan tämän.
— Yritä tosissasi. Sillä tämän sarjan toista tuotantokautta en aio tilata.
Seuraavana päivänä Helena ei soittanut. Ei myöskään sitä seuraavana. Sen sijaan puhelimeen ilmestyi Sari-tädin nimi Jyväskylästä. Hän muisti heidän olemassaolonsa tavallisesti vain suurina juhlapäivinä tai silloin, kun tarvittiin tuoreita juoruja suvun sisäiseen kiertoon.
— Laura-kulta, hei, Sari venytti makealla äänellä. — Mitä te nyt oikein äitisi kanssa olette tehneet? Hän soitti minulle eilen aivan pois tolaltaan. Sanoi, että olitte melkein ajaneet hänet ulos asunnosta.
Laura seisoi keittiössä kahvimuki kädessään ja pyöräytti silmiään niin perusteellisesti, että jos kyseessä olisi ollut urheilulaji, hän olisi saanut siitä vähintään luokkamerkin.
— Huomenta, Sari-täti. Emme me ketään ajaneet minnekään. Otimme vain oman asuntomme avaimet takaisin. Myönnätte varmaan, ettei se vielä ole vallankaappaus.
— No mutta hän sanoi, että te syytitte häntä jostain hyvin ikävästä…
— Kertoiko hän samalla, että hän oli ottanut rahaa?
Langan toisessa päässä syntyi lyhyt, mutta erittäin puhuva hiljaisuus.
— No… hän mainitsi, että hänellä oli ollut vaikea tilanne…
— Mainiota. Eli perusasia on jo vahvistettu. Mistä me sitten keskustelemme?
— Laura, eikö tätä olisi voinut hoitaa perheen kesken jotenkin pehmeämmin?
— Olisi voinut. Me teimme niin kuukauden ajan. Lopputulos oli miinus sataviisikymmentä euroa. Ilmeisesti pehmeys ei ole meidän lajimme.
Sari-täti huokaili vielä hetken vanhempien ihmisten kunnioittamisesta, mutta Laura oli jo ymmärtänyt, mistä oli kyse. Klassinen kiertue oli alkanut: “suku loukkaantuneen puolella”. Ei mitään uutta. Jokaisessa perheessä on oma myötätuntokuoronsa, joka ilmestyy vasta riidan jälkeen ja antaa neuvoja juuri sille ihmiselle, joka muutenkin siivoaa seurauksia.
Illalla Mikael tuli kotiin. Hän näytti väsyneeltä, vihaiselta ja samalla oudolla tavalla ryhdistäytyneeltä.
— Kävin äidin luona, hän sanoi riisuessaan takkia.
— Entä?
— Ensin oli konsertti. Sitten draama. Sen jälkeen yksinpuhelu kiittämättömyydestä. Sitten hän ilmoitti, että kaikki on sinun vikasi. Hetken päästä minun. Lopuksi ajan henki oli syyllinen.
— Kätevän monipuolinen selitys.
— Sanoin, että autan kyllä. Mutta kunnolla. Ihmisiksi. Ilman yllätyksiä. Ja ilman avaimia.
— Miten hän otti sen?
— Sanoi, ettei tarvitse meiltä mitään. Ja viiden minuutin päästä kysyi, pääsenkö lauantaina katsomaan keittiön hanaa.
Laura pärskähti.
— No niin. Elämä alkaa palautua raiteilleen. Hän löysi taas konkreettisten pyyntöjen kielen.
— Sinä naurat, mutta minä melkein harmaannuin siellä.
— Älä liioittele. Sinulla ei ole vielä taloudellista pohjaa harmaantumiseen.
Mikael tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä takaapäin hänen ympärilleen.
— Olen tosissani. Kiitos.
— Tämä kuultiin jo. Ei kuluteta sanaa puhki. Mene pesemään kädet ja tule syömään. Meillä on pastaa ja normaalia hiljaisuutta. Harvinainen ruokalaji, muuten.
Viikon kuluttua kotiin laskeutui yllättävä rauha. Kukaan ei avannut ovea omilla avaimillaan lauantaina kahdeksalta aamulla. Kukaan ei siirtänyt mukeja “käytännöllisempään paikkaan”. Kukaan ei ilmestynyt keittiöön ilmoittamaan: “Minä vähän järjestelin täällä”, minkä jälkeen suolaa, valkosipulia tai omaa mielentilaa ei löytynyt mistään.
Eräänä päivänä Laura pysähtyi keskelle olohuonetta ja jäi kuuntelemaan.
— Mitä sinä teet? Mikael kysyi.
— Nautin. Kuuletko?
— Mitä?
— Juuri sitä. En mitään. Ei vieraita avaimia, ei äkillisiä elämänohjeita, ei lauseita “minä sinun sijassasi”. Melkein kuin lomalla.
Mikael hymähti.
— Luuletko, että tätä kestää kauan?
— En tiedä. Mutta nyt sentään mennään säännöillä.
Hän istahti Lauran viereen.
— Siirsin sinulle seitsemänkymmentä euroa.
— Huomasin. Vielä kahdeksankymmentä, niin asia on loppuun käsitelty.
— Hoidetaan se.
— Ja Mikael?
— Niin?
— Jos sinä vielä kerrankin yrität peittää äitisi omatoimisuutta sanoilla “ymmärräthän sinä”, minä lähetän sinut ymmärtämään jonnekin muualle. Pitkäksi aikaa.
— Ymmärretty, hän sanoi nöyrästi.
— Hienoa. Opit nopeasti, kun elämä puhuu megafoniin.
Mikael nauroi.
Kului vielä kaksi viikkoa, ja sitten Helena soitti itse.
Laura näki nimen Mikaelin puhelimen näytöllä, kun tämä oli pesemässä astioita. Hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
— Vastaa, hän sanoi.
— Yhdessä?
— Tietenkin. Minä pidän yhteisöllisestä luovuudesta.
Mikael laittoi puhelimen kaiuttimelle.
— Niin, äiti.
— Mikael, hei, Helena sanoi äänellä, joka kuulosti asialliselta, jopa liiankin. — Kuule, pääsisitkö sunnuntaina käymään? Se keittiön sekoittaja temppuilee taas. Ja eteisen lamppu pitäisi vaihtaa. Ja… no, sellaista pientä.
— Pääsen, Mikael vastasi rauhallisesti. — Iltapäivän jälkeen.
— Hyvä. Ja Lauralle… — siihen Helena takertui, aivan kuin sana olisi jäänyt kurkkuun kiinni, — sano… tai siis… ne keksit jäivät silloin minulta hakematta.
Laura oli vähällä purskahtaa nauruun.
— Ei hätää, hän sanoi kuuluvasti. — Söimme ne. Ilman riitaa. Hyviä olivat.
Toisessa päässä vaiettiin muutamaksi sekunniksi.
Sitten Helena vastasi kuivasti:
— No hyvä sitten.
— Helena, Laura jatkoi yhtä tasaisella äänellä, — jos kotiinne pitää ostaa jotain, laittakaa lista viestillä. Se on kaikille helpompaa. Ilman improvisointia ja jännitysnäytelmää.
— Laitan, anoppi sanoi pienen tauon jälkeen. — Jos tarvitsee.
— Sovittu.
Puhelu päättyi.
Mikael puhalsi hitaasti ilmaa ulos.
— Mitä tuo äsken oli?
— Sivistys, Laura sanoi. — Se ryömii eteenpäin hitaasti ja naristen, mutta kuitenkin.
— Sinä olet mahdoton.
— Mutta hyödyllinen.
Mikael astui hänen luokseen, halasi häntä ja painoi leukansa hänen päälakeaan vasten.
— Kuule, oikeasti. Tuntuu kevyemmältä.
Laura katsoi avaimia, jotka makasivat nyt keittiön pöytälaatikossa. Ne olivat kaikki heidän omiaan, vain heidän. Ei ylimääräisiä kopioita, ei vieraan vallan tunnuksia, ei perheeseen verhottuja harhoja siitä, että “sehän on sentään äiti”.
— Tietenkin tuntuu, hän sanoi. — Kävi ilmi, ettei kodikkuus ole kynttilöitä ja torkkupeittoja. Se on sitä, ettei kukaan sekoita rakkautta oikeuteen käyttää sinun lompakkoasi.
Mikael hymähti.
— Sinä olet aika kova.
— En, Laura vastasi ja hymyili viimein rauhallisesti, ilman vihaa ja ilman väkisin pidäteltyä itsehillintää. — Minä en vain enää suostu elämään kodissa, jossa minun vaikenemistani pidetään perhealennuksena.