joka olisi pitänyt käydä jo aikoja sitten.
— Vai niin. Nyt sinä sitten puhut jo hänen suullaan. Hienosti menee.
— Minä puhun ihan omilla sanoillani, Mikael vastasi yllättävän terävästi. — Anna avaimet.
Helena jähmettyi paikoilleen.
— Mitä sinä juuri sanoit?
— Avaimet. Anna ne pois. Ole kiltti.
— Sano nyt kovempaa, että varmasti kuulen, miten oma poikani ajaa äitinsä ulos.
— En minä aja sinua ulos. Pyydän vain, ettet tule tänne silloin kun me emme ole kotona, etkä ota mitään ilman lupaa.
— Lupaa? Häneltäkö minun pitäisi kysyä? Pitäisikö minun laatia oikein aikataulu: tiistaina saa tulla hakemaan suolaa, torstaina voi ikävöidä poikaansa?
— Äiti, lopeta tuo ivailu.
— Ai sattuuko? Arvaa mitä, minullakaan ei ole hauskaa! Minä tulen teidän luoksenne kuin omieni luo, ja te kohtelette minua kuin vierasta ihmistä. Tukehtukaa sitten rahoihinne!
— Tässä ei ole kyse ensisijaisesti rahasta, Mikael sanoi.
— Ei tietenkään ole. Tässä on kyse siitä, kuka täällä määrää. Ja sinun vaimosi tekee kaikkensa näyttääkseen sen.
— Ei, Laura korotti ääntään ensimmäistä kertaa koko iltana. — Kyse on siitä, että te päätitte voivanne käyttää sellaista, mikä ei kuulu teille. Ja sen lisäksi käyttäydyitte kuin minun pitäisi niellä kaikki hiljaa, etten vain pilaisi teidän mielialaanne. Ei minun pidä.
Helena siristi silmiään. Kun hän puhui seuraavan kerran, ääni oli matalampi, melkein myrkyllinen.
— Tiedätkö, Laura, sinä luulet voittaneesi. Et voittanut. Sinä vain näytit, millainen olet. Kylmä, laskelmoiva ja ilkeä. Normaali nainen ei pidä perhettä kasassa tuolla tavalla.
— Normaali nainen ei myöskään penko toisten laatikoita, Laura vastasi yhtä hiljaa. — Eikä tee pojastaan pankkiautomaattia, jolla on kasvot.
Mikael sulki silmänsä hetkeksi.
— Äiti. Avaimet.
Helena tuijotti häntä vielä muutaman sekunnin. Sitten hän työnsi kätensä sadetakkinsa taskuun sellaisella ilmeellä kuin olisi juuri joutunut osallistumaan historialliseen vääryyteen. Hän veti esiin avainnipun ja heilautti sitä ilmassa.
— Siinä. Ota. Oletko nyt tyytyväinen? hän sanoi ja paiskasi avaimet pöydälle niin, että metalli kilahti kovaa. — Eläkää sitten täällä omien sääntöjenne mukaan. Laskimenne, kirjekuorienne ja suuren rakkautenne kanssa.
Laura otti nipun sanomatta mitään. Painava avaimenperä tuntui viileältä hänen kämmentään vasten.
— Kiitos.
— Sinulle tässä ei kiitosta sanota, Helena tuhahti. — En minä tätä sinun vuoksesi tee.
— Niin, sen olen huomannut. Te teette muutenkin monia asioita ette muita varten, vaan vaikutelman vuoksi.
— Voi, pidä nyt jo suusi kiinni.
— Äiti! Mikael sanoi terävästi.
Huoneeseen putosi hiljaisuus. Se oli paksua, vaivautunutta hiljaisuutta, jossa leijui märän takin haju, muovikassissa olevan kanan tuoksu ja ainakin kymmenen vuoden edestä sanomatta jääneitä loukkauksia.
Helena nykäisi kaulustaan parempaan asentoon.
— Selvä. Minun jalkani ei enää tähän asuntoon astu.
— Älkää vannoko liian varmasti, Laura sanoi. — Mutta seuraavalla kerralla soitatte ensin.
— Sanoin, etten tule! Kyllä te vielä itse juoksette perässä.
— Meillä on tapana kävellä ihan jaloilla, Laura vastasi kuivasti. — Ja kyllä, ilman avaimia.
Helena sinkosi häneen katseen, jonka sähköllä olisi voinut valaista puoli rappukäytävää, ja lähti ovelle. Eteisessä hän vielä kääntyi poikaansa kohti.
— No niin. Onneksi olkoon. Sinusta tuli aikuinen. Ajoit äitisi ulos. Oikea mies.
— Äiti, älä nyt…
— Myöhäistä. Elä niin kuin parhaaksi näet.
Ovi pamahti kiinni niin rajusti, että koukussa roikkunut sateenvarjo luiskahti alas ja läsähti lattialle.
Muutamaan sekuntiin kumpikaan ei liikahtanut.
Sitten Mikael vajosi sohvalle ja jäi tuijottamaan mattoa, aivan kuin sen kuvioista olisi voinut löytyä vastaus siihen, miten hän oli päätynyt kahden tulen väliin ja miksi neljänkymmenen neliön asunto saattoi yhtäkkiä tuntua näin ahtaalta.
Laura nosti sateenvarjon, ripusti sen takaisin paikalleen, sujautti avaimet farkkujensa taskuun ja kääntyi vasta sitten miehensä puoleen.
— No?
— Mitä ”no”?
— Oliko tämä tässä? Vai tuleeko vielä toinen jakso siitä, miten minä menin liian pitkälle ja olisi pitänyt ymmärtää äitisi tilannetta?
Mikael puhalsi raskaasti ulos.
— Ei tule. Olet oikeassa.
— Sanoitpa vakuuttavasti. Ihan kuin olisit kuulustelussa ilman asianajajaa.
— Laura, älä nyt lyö enää päälle.
— En minä lyö. Minä tarkistan todellisuutta. Haluan tietää, tajusitko sinä oikeasti vai odotteletko vain, että myrsky menee ohi.
Mikael hieroi kasvojaan molemmin käsin.
— Tajusin. Oikeasti. Minä vain… en uskonut, että hän todella ottaa. Tai siis uskoin kai… epäilin. Mutta en halunnut uskoa.
— Koska on mukavaa olla uskomatta, Laura sanoi ja istuutui häntä vastapäätä. — Niin kauan kuin minä olen hiljaa, sinä saat olla hyvä poika, hyvä aviomies ja kaiken lisäksi ihminen, jolla ei ole ristiriitoja kenenkään kanssa. Kaunista. Jostain syystä rahat vain katoavat minun laatikostani.
— Minä tiedän.
— Et tiedä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu. Kun avaat oman laatikkosi ja siellä ei ole mitään. Ja heti tulee se kuvottava tunne, että sinua ei ainoastaan ohitettu, vaan sinua pidettiin typeryksenä. Vieläpä omassa kodissasi.
— Anteeksi.
— Anteeksi on hyvä alku. Mutta jatketaan tästä ihan ääneen ja mieluiten asiaa puhuen.
Mikael nyökkäsi.
— Hyvä on. Menen huomenna itse hänen luokseen. Sanon, ettei näin tapahdu enää. Jos hän tarvitsee apua, hän sanoo siitä minulle eikä tule tänne kuin… — hän vaikeni hetkeksi.
— Kuin tarkastaja, jolla on oma etu mielessä, Laura ehdotti.
— Niin. Juuri niin. Ja rahat… minä maksan ne takaisin.
— Mistä varoista, jos saan kysyä? Niistäkö, joita sinä yleensä kutsut nimellä ”selvitään palkkapäivään asti”?
— Otan viikonlopuksi lisätyötä. Sami on jo pitkään tarvinnut yhden tekijän työmaalle.
Laura katsoi häntä tarkemmin. Mikaelin äänessä oli viimein muutakin kuin sitä tuttua, pehmeää syyllisyyttä. Siinä oli jotakin päätöksen kaltaista. Heikkoa ja horjuvaa, mutta ei enää pelkkää tyhjää.
— Hyvä on, hän sanoi. — Mutta tästä eteenpäin meillä on säännöt.
— Millaiset?
— Ensimmäinen. Ei käteistä ympäri asuntoa. Kaikki tilille tai kortille.
— Sopii.
— Toinen. Vara-avaimia ei ole ulkopuolisilla. Ei äidilläsi, ei kavereilla, ei sillä serkullasi, joka kerran vain ”käväisi tuomassa porakoneen”.
— Sopii.
— Kolmas. Jos sinun äitisi tarvitsee jotakin, emme anna rahaa käteen. Me ostamme sen itse. Laskut maksetaan sovelluksella. Jos kotona pitää korjata jotain, menemme ja teemme. Mutta ei enää mitään ”maksan myöhemmin” -puheita.
— Sopii.
— Neljäs. Sinä lakkaat teeskentelemästä, että ongelmat katoavat, kun niistä ei puhuta. Tämä ei ole mikään teini-ikäisten vaihe, Mikael. Me olemme perhe, emme hiljaisten kärsijöiden kerho.
Hän jopa hymähti.
— Aika kovaa tekstiä.
— Mutta selkeää.
— Hyväksytty.
Laura nousi, otti pöydältä sen onnettoman kirjekuoren, rutisti sen kasaan ja pudotti roskakoriin.
— Siinä. Paperisten piilopaikkojen aikakausi on päättynyt. Kaksituhattaluku on sentään jo pitkällä.
— Mutta kanan hän toi kuitenkin, Mikael sanoi äkkiä ja vilkaisi muovikassia.
Laura katsoi eteisen tasolle ja tuhahti.
— Tietenkin. Ihminen voi viedä toisen kodista sataviisikymmentä euroa, mutta ilman kassia tuleminen olisi jo epäkohteliasta.
Mikael purskahti yllättäen nauruun. Se oli hermostunutta ja lyhyttä, mutta aitoa. Laurakaan ei pystynyt pidättelemään itseään.
— Hyvä on, hän sanoi lopulta. — Kun taistelu kerran käytiin, syödään edes illallinen ruoan eikä pelkkien tunteiden varassa. Mutta pidä mielessä: jos alat nyt rakentaa siitä puolustuspuhetta, minä en takaa seurauksia.