— Yksi ainoa vastaus: ”Olen hänen äitinsä, minulla on oikeus.” Ei ole.
— Ei ole? — Helena päästi äänen, joka muistutti melkein naurahdusta. — Sinäkö alat minulle luetella, mihin minulla on lupa ja mihin ei? Minä kasvatin hänet yksin. Tein kahta työtä. Annoin hänelle kaiken…
— Ja siksi teidän mielestänne on nykyään sallittua ottaa lipastosta käteistä? — Laura keskeytti. — Mielenkiintoinen tapa laskea kiitollisuudenvelkaa.
— Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä mistään! — anoppi ärähti. — Hän on minun poikani! Jos minä tarvitsen jotain, hän auttaa!
— Auttaminen tarkoittaa sitä, että pyydetään ja sovitaan. Ei sitä, että tullaan sisään, avataan laatikko, otetaan rahat mukaan ja sen jälkeen esitetään viatonta.
Mikael katsoi vaimoaan ja äitiään vuorotellen kuin nurkkaan ajettu eläin.
— Äiti… otitko sinä niitä? — hän kysyi hiljaa.
Helena kääntyi häneen terävästi.
— Sinäkin vielä? Oletko sinäkin nyt tuolla puolella? Oma poikani kyselee äidiltään tuollaista? Tähänkö on tultu.
— Vastaa vain.
— Mitä minun pitäisi vastata? Että asumiskulut nousivat? Että mökille piti laittaa naapurille rahaa vedestä? Että aioin kysyä sinulta, mutta sinulla on aina ”äiti, myöhemmin”, ”äiti, nyt ei sovi”, ”äiti, katsotaan palkan jälkeen”? Olisiko minun pitänyt seistä käsi ojossa sillä aikaa, kun vaimosi tuijottaa minua kuin olisin sylkenyt hänen keittoonsa?
— Eli otitte, — Laura sanoi hyvin matalalla äänellä.
— Minä en varastanut! — Helena melkein huusi. — Minä otin poikani rahoja! Tilapäisesti! Olisin maksanut takaisin!
— Milloin? Maailmanlopun jälkeenkö? — Laura astui lähemmäs. — Te olette ottaneet ”tilapäisesti” jo kuukauden ajan.
— Älä liioittele.
— Minäkö? En minä tongi toisten laatikoita.
— Toisten? Onko poikani koti sinulle minun kannaltani vieras paikka? Kuulitko, Mikael? Hän kutsuu minua vieraaksi!
— Äiti, siitä ei nyt ole kyse, — Mikael mutisi.
— Juuri siitä tässä on kyse! — Helena osoitti sormellaan Lauraa. — Hän ei ole sietänyt minua alusta lähtien. Minä tajusin sen jo häissä. Siinä hän seisoi, hymyili kauniisti, mutta silmissä pyöri laskukone. Kaikki hänellä on järjestyksessä, kaikki listattuna. Mikael älä istu siihen, Mikael älä syö tuota, Mikael älä anna äidille. Oletpa sinä päässyt mukavasti asemiin.
— Ensinnäkin hän ei ole mikään pikku-Mikael, hän on kolmekymmentäkaksi. Toiseksi, jos minä en pitäisi asioita järjestyksessä, me eläisimme jo pelkällä ilmalla ja hyvillä aikomuksilla. Koska joku tässä taloudessa osaa lähinnä nostaa palkkansa ja sanoa, että kyllä tästä jotenkin selvitään.
— Taas sinä aloitat, — Mikael sanoi veltosti.
— Kyllä, taas. Tämä on minun elämäni, ei mikään sarja, josta voi hypätä tylsät jaksot yli.
Laura kääntyi äkisti, meni lipaston luo ja otti ylimmästä laatikosta muistivihon sekä kynän.
— Hyvä on. Koska te kaikki niin kovasti pidätte puheista avun ympärillä, lasketaanpa nyt sitä apua ihan numeroina.
— Oletko sinä menettänyt järkesi lopullisesti? — Helena siristi silmiään.
— En. Meidän perheeseemme vain ilmestyy vihdoin jokin kirjallinen todiste. Katsokaa. Viides päivä — miinus kolmekymmentä euroa. Yhdeksäs päivä — miinus kaksikymmentä. Neljästoista — vielä viisikymmentä. Tänään — taas viisikymmentä. Yhteensä sataviisikymmentä euroa. Siihen päälle ruuat, jotka katoavat aina teidän ”poikkean vain minuutiksi” -käyntienne jälkeen. Lohi, kahvi, juusto — vieläpä kunnollinen juusto, ei se tarjouksessa oleva pahvilta maistuva. Ja kodin pesuaineet. Syntyykö teillä kotona pyykinpesujauhetta itsestään?
— Sinä olet pikkumainen.
— En. Minä olen uupunut. Se on eri asia.
— Mitä sinä kuvittelet tällä todistavasi?
— Sen, etten aio enää teeskennellä, ettei mitään tapahdu.
Mikael rykäisi.
— Laura, ehkä ei tarvitsisi ihan näin…
— Miten sitten pitäisi? Pehmeämmin? Taustamusiikin kanssa? PowerPointilla? ”Helena, rakas, olemme huomanneet, että meiltä katoaa selittämättömästi rahaa, voisitteko ystävällisesti varastaa hieman hiljempaa?”
Mikaelilta pääsi tahtomatta pieni tuhahdus. Laura kuuli sen ja käänsi katseensa heti häneen.
— Älä huvitu. Sinä et ole tässä tarinassa yleisöä. Sinä olet mukana rikosnimikkeellä mukavuudenhaluinen pelkuruus.
— Kiitos, rakas vaimo, — Mikael murahti.
— Ole hyvä. Käänny puoleeni jatkossakin.
Helena nosti leukansa ylpeästi.
— Katso nyt, Mikael. Näin sinun äidillesi puhutaan sinun kodissasi.
— Meidän kodissamme, — Laura korjasi.
— Aivan sama! Ajatus ei muutu miksikään! Sinä annat hänen nöyryyttää minua.
— Äiti, — Mikael sanoi ja katsoi häntä vihdoin suoraan, — sinun ei oikeasti olisi pitänyt ottaa mitään kysymättä.
Huoneeseen putosi hiljaisuus. Jopa jääkaappi tuntui hyrisevän varovaisemmin, ettei häiritsisi.
— Mitä? — Helena sanoi hitaasti.
— Sinun ei olisi pitänyt ottaa, — Mikael toisti jo lujemmin. — Se oli väärin.
— Väärin? — anoppi hymähti kuin pojalle olisi yhtäkkiä kasvanut toinen pää. — Ja oikein on sitten istua tossun alla ja toistaa hänen lauseitaan?
— Nuo eivät ole Lauran lauseita. Se on tosiasia.
— Vai tosiasia. Katsokaa nyt häntä. Hän osaa jo puhua. Entä silloin, kun opintosi piti maksaa, kuka hoiti tosiasiat? Kun kuljit talvella ilman kunnon takkia, kuka sen sinulle osti? Kun sotkeuduit siihen moottoripyörälainaan, kuka sinut siitä repi kuiville?
— Äiti, riittää.
— Ei riitä! Sinäkö alat minulle nyt opettaa oikeaa ja väärää? Minä sinun iässäsi…
— Niin juuri, — Laura katkaisi. — Teidän iässänne te olitte jo tottuneet siihen, että kaikki muut ovat teille velkaa. Myös oma poikanne.
— Kuinka sinä kehtaat?
— Hyvin helposti. Minulla on ollut raskas päivä, tyhjä kirjekuori ja kärsivällisyys on loppu.
Helena nappasi lattialla olevan kassinsa ja paiskasi sen rymähtäen tasolle.
— Ette siis tarvitse minun tuomiani ruokia. Ette tarvitse käyntejäni. Hienoa. Mutta älkää sitten juosko minun luokseni, kun elämä lyö teitä päähän.
— Älkää huolehtiko, — Laura sanoi. — Me selviämme. Mutta ensin palautatte avaimet.
— Mitä? — Helena ei näyttänyt ymmärtävän.
— Asunnon avaimet. Se nippu, jossa on iso avaimenperä. Laittakaa ne pöydälle.
— Oletko sinä seonnut? — Helena henkäisi. — Aiotko sinä katkaista minut irti pojastani?
— En. Aion lukita kotimme.
— Mikael! Kuuletko sinä? Hän vaatii minulta avaimia!
Mikael ei sanonut mitään. Laura näki, miten hänen leukalihaksensa kiristyivät. Hän vihasi tällaisia hetkiä — ei siksi, että ne sattuivat, vaan siksi, että silloin oli valittava puolensa. Ja valitsemista hän ei ollut koskaan rakastanut. Hän piti enemmän siitä, että asiat jotenkin liukenivat itsestään, mieluiten ilman hänen osallistumistaan.
— Mikael, — Laura sanoi jäätävällä äänellä, — joko äitisi laittaa avaimet pöydälle nyt, tai huomenna vaihdan lukot. Ja samalla muutan meidän perhe-elämämme järjestyksen. Siihen jää sinulle paljon vapaata aikaa pojan velvollisuuksien hoitamiseen.
Helena katsoi poikaansa melkein haastavasti.
— No? Sano edes jotain. Vai oletko jo lopullisesti päättänyt muuttua hänen palkkakorttinsa lisäosaksi?
Mikaelin suupieli nytkähti.
— Äiti, älä aloita.
— Minäkö tässä aloitan? Hänhän täällä sirkuksen pystytti!
— Tämä ei ole sirkus. Tämä on keskustelu.