— Jos vielä kerran kosket minun rahoihini äitiäsi varten, saat muuttaa hänen luokseen reppu selässä, ymmärsitkö? Ja muista ottaa tohvelisi mukaan, sinä perheuhrausten sankari.
Mikael ei edes laskenut puhelinta heti kädestään. Hän istui sohvalla nenä kiinni näytössä kuin teini, joka oli jäänyt kiinni väärällä sivulla väärään aikaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa.
— Laura, voisitko olla aloittamatta heti ovella? Mitä nyt taas on tapahtunut?
— Vai että “taas”, Laura sanoi ja paiskasi paksun kirjekuoren pöydälle. — Tätä on tapahtunut. Laskin rahat äsken kolmannen kerran. Taas puuttuu viisikymppiä. Taas, Mikael. Ei pari euroa maitoon, ei kymppi taksiin, vaan viisikymmentä. Eikä tämä ole enää vahinko, vaan koko suvun yhteinen huvipuisto nimeltä “arvaa kuka tässä asunnossa määrää”.
— Mitä tekemistä minulla muka on sen kanssa? Mikael jännittyi heti, vaikka hänen ilmeensä oli jo sellainen kuin hän olisi mielessään kirjoittanut tunnustusta. — En minä ole ottanut.
— Tietenkään et. Sinähän olet pyhimys. Rahat vain näkivät paremman tulevaisuuden ja lähtivät omille teilleen.
— Laura, riittää jo.
— Ei riitä. Olen ollut kuukauden hiljaa. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että olin laskenut väärin. Toisella kerralla kuvittelin, että ehkä olimme käyttäneet jotain huomaamatta. Kolmannella ajattelin, että ehkä sinä otit ja unohdit sanoa. Mutta kun sama tapahtuu neljännen kerran kuukauden sisällä, kyse ei ole enää minun muististani vaan ihan puhtaasta matematiikasta.
Mikael nousi, työnsi puhelimen verkkarihousujen taskuun ja hieraisi kasvojaan kämmenellään.
— En ole ottanut. Rehellisesti. Annan sanani.
— Kuka sitten? Kissa? Se on kyllä röyhkeä, mutta seteleiden käsittelyä se ei tietääkseni vielä hallitse.
— Älä aloita äidistä, jooko? Mikael säpsähti heti. — Hän kävi täällä vain kastelemassa kukat.
— Ai niin, tietenkin. Kukkia kastelemassa. Ja siinä sivussa tuulettamassa kirjekuorta?
— Mitä sinä oikein höpiset?
— En höpise, vaan lasken yhteen kaksi ja kaksi. Avaimet ovat meillä ja Helenalla. Minä en ota. Sinun mukaasi sinäkään et ota. Kuka jäljelle jää? Postinkantaja?
Mikael väänsi kasvonsa irvistykseen.
— Sinä käännät tämän tahallasi häntä vastaan.
— Ja sinä käännät kaiken tahallasi pois hänestä. Siinä sinulla on lahja. Voisit esiintyä sirkuksessa.
Hän käveli huoneen poikki ja alkoi muka keskittyä siihen, oliko viltti suorassa käsinojalla. Lauran poski nytkähti. Hän tunsi tuon rituaalin liian hyvin: kun itse asiasta ei ole mitään sanottavaa, esitetään äkkiä kovin toimeliasta kotona.
— En halua riidellä nyt, Mikael puristi ulos.
— Luuletko, että minä haluan? Että tämä on harrastukseni, seistä työpäivän jälkeen lipaston ääressä ja tuntea itseni typerykseksi? Minä säästin ne rahat autoon. Korjaukseen, Mikael. En turkkiin, en rakennekynsiin, en mihinkään “haluan elää leveästi” -unelmaan. Meidän auton alusta kolisee niin kuin takakontissa asuisi tyytymätön asentaja.
— Ymmärrän minä kaiken.
— Et ymmärrä. Jos ymmärtäisit, olisit jo ajat sitten puhunut äitisi kanssa.
— Koska ei ole mistä puhua! hän leimahti. — Sinä olet jo etukäteen tehnyt hänestä…
Samassa lukossa kääntyi avain.
Laura ei edes hätkähtänyt. Hän vain hymähti lyhyesti, ilkeästi ja ilman vähäisintäkään iloa.
— No niin. Päähenkilö saapuu näyttämölle. Nyt voidaan keskustella koko kokoonpanolla.
Ovi aukesi, ja eteiseen astui Helena. Hänellä oli yllään sadetakki väriä väsynyt syreeni, kädessään ruokakaupan muovikassi ja kasvoillaan sellainen ilme kuin hän ei olisi tullut kylään vaan tekemään tarkastusta.
— Mitä te täällä huudatte niin että rappukäytävään kuuluu? hän ilmoitti jo kynnykseltä kovalla äänellä. — Kuulin teidät portaissa asti. Normaalit ihmiset syövät töiden jälkeen päivällistä, mutta te järjestätte näytelmän. Mikael, oletko sinä taas nälissäsi? Ostin teille broilerin. Teidän jääkaapissanne kun on aina vain surua, jogurtti ja kolme kananmunaa.
Laura kääntyi hitaasti häntä kohti.
— Tulittepa sopivasti. Keskustelimme juuri kadonneista rahoista.
Helena laski kassin lattialle ja siristi silmiään.
— Mistä rahoista?
— Minun rahoistani. Kirjekuoresta. Lipastosta. Viisikymmentä euroa tänään. Ja sitä ennen vielä kerran, ja sitä ennen, ja sitä ennen.
Anoppi suoristautui.
— Mitä sinä oikein vihjailet?
— En vihjaile. Kysyn suoraan. Otitteko te ne?
— Oletko sinä seonnut lopullisesti? Helenan ääni nousi saman tien pari sävelaskelta. — Minä tulen poikani luo, tuon ruokaa, ja täällä kuulustellaan minua kuin torilla varastetun lompakon takia!
— Ei lompakon, vaan toistuvasti katoavan käteisen takia, Laura vastasi rauhallisesti. — Siinä on ero.
— Kovin kohtelias olet silloin kun olet röyhkeä, anoppi tuhahti. — Mikael, kuuletko sinä, miten minulle puhutaan?
Mikael seisoi keittiön ja olohuoneen välissä kuin yrittäisi valita, kummassa suunnassa olisi turvallisempaa. Turvallista paikkaa ei kuitenkaan ollut.
— Äiti, puhutaan rauhassa…
— Rauhassa? Helena levitti kätensä. — Ilman muuta rauhassa. Vaimosi syyttää minua varkaaksi, ja minun pitäisi vain hymyillä hiljaa? Ehkä minun pitäisi vielä kiittääkin? Laura, oletko sinä nyt varmasti ajan tasalla? Minä en muuten tullut tänne tyhjin käsin.
— Mutta lähditte täältä ilmeisesti ette myöskään tyhjin käsin, Laura sivalsi.
— Senkin…
— Äiti, Mikael puuttui väliin, — odota nyt…
— Ei, sinä saat odottaa! Helena kääntyi poikaansa kohti. — Ensin kuuntelen loppuun, mihin asti sinun rakas vaimosi oikein pääsee. No niin, Laura, sano vain. Katso silmiin ja sano. Sinun mielestäsi minä vein teidän rahanne?
Laura ristisi kädet rinnalleen.
— Minun mielestäni rahaa katoaa vain niinä päivinä, kun te olette täällä ilman meitä. Ja minun mielestäni on aika lopettaa esitys, jossa kaikki selitetään sumulla, mystiikalla ja kerrostalon pahoilla hengillä.
— Kuulitteko? Helena naurahti kuivasti. — Hän oikein vitsailee. Huumorintajuinen tyttö. Mutta kolikonkin takia olisi valmis kuristumaan.
— Kolikon takia en. Omieni takia kyllä pidän puoleni.
— Omiesi? anoppi hymähti. — Teilläkö perheessä jaetaan nykyään kaikki sinun ja hänen omaan? Kiinnostavaa. Entä kun kävitte lomalla meren rannalla, kenen rahoja ne olivat? Entä jääkaappi, kuka auttoi sen ostossa? Ja kun muutitte tähän asuntoon, kuka antoi teille puolet kattiloista? Pitääkö muistuttaa?
— Muistuttakaa samalla kolmesta pyyhkeestä ja siitä pienestä maljakosta. Voin sitten vaikka käydä kiitollisuuden museossa.
— Pilkkaatko sinä minua?
— En. Olen vain väsynyt. Väsynyt siihen, että te kuljette täällä kuin omassa kodissanne. Väsynyt niihin kasseihin, joissa “toin teille vähän ruokaa”, ja joiden jälkeen meiltä katoaa milloin broileri, milloin juusto, milloin rahat. Olen väsynyt teidän avaimiinne. Ja siihen, että mieheni muuttuu huonekaluksi heti, kun sanotaan sana äiti.
Mikael nytkähti.
— Laura!
— Mitä Laura? Eikö sanamuoto miellytä? Keksi itse parempi. Mutta keksi rehellinen.
Helena veti kuuluvasti henkeä.
— Vai niin. Siitähän tässä onkin kyse. Minun avaimeni ärsyttävät sinua. Ei raha, ei apu, vaan se, että voin tulla poikani luo. Sano se sitten suoraan.
— Hyvä on, sanon. Minua raivostuttaa, että tulette sisään ilmoittamatta. Minua raivostuttaa, että avaatte meidän kaappimme. Minua raivostuttaa, että teillä on kaikkeen aina oma selityksenne.