”minun palkkani on minun omaa rahaaani” Mikael julisti vaatimuksen ja rojahti pöydän ääreen napauttaen television täysille

On itsekästä asettaa oma raha perheen ahdingon edelle.
Tarinat

Vielä yksi varmistava naksahdus jäi kaikumaan eteiseen.

Ensimmäiseksi etsin lukkosepän numeron ja soitin. Tunnin kuluttua ovessani oli jo uudet lukot. Metallin raskas kalahtelu rauhoitti minua paremmin kuin yksikään tabletti olisi pystynyt.

Sen jälkeen istahdin keittiön pöydän ääreen. Asunnossa oli outo hiljaisuus. Yläkerran naapurikin oli vihdoin lopettanut poraamisensa. Ikkunasta sisään valui kalpeaa kuunvaloa.

Vedän laskimen lähemmäs. Selvä. Seitsemänsataa euroa. Siitä kolmesataa viisikymmentä menee asuntolainaan. Jäljelle jää toinen mokoma. Elatusapu… Mikael on kuitenkin ihan virallisesti töissä, joten oikeuden kautta saan häneltä irti ainakin sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa euroa. Yhteensä noin viisisataaviisikymmentä. Minulle ja Eerolle.

Ja tiedättekö mitä? Se on itse asiassa enemmän kuin minulle jäi silloin, kun elätin sitä ahnetta körilästä. Minun ei enää tarvitse kantaa kotiin viittä kiloa lihaa viikossa. Ei tarvitse maksaa hänen puhelin- ja nettilaskujaan. Ei tarvitse kuunnella loputonta valitusta siitä, miten elämä on muka niin raskasta.

– Äiti, Eero sanoi oviaukosta ja hieroi unisia silmiään. – Lähtikö isi?

– Lähti, rakas. Isä meni mummon luo. Pysyvästi.

Poika vaikeni hetkeksi.

– Ollaanko me nyt köyhiä?

Nielaisin, mutta hymyilin hänelle.

– Me ollaan vapaita, kulta. Se on paljon tärkeämpää. Ja huomenna meillä on aivan varmasti varaa pizzaan.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän tuntui niin pieneltä ja kevyeltä sylissäni. Siinä hetkessä minuun nousi sellainen raivo Mikaelia kohtaan, ettei yhdellekään epäilykselle jäänyt enää tilaa. Miten olin voinut katsoa tuota vuosikausia? Miten olin sallinut hänen viedä omalta lapseltani?

Huomenna menen juristin luo. Laitan avioeron vireille ja haen samalla elatusapua. Sen jälkeen käyn pankissa ja pyydän asuntolainan järjestelyä uudelleen. Ehkä laina-aikaa voidaan pidentää niin, että kuukausierä pienenee. Tuleeko tästä vaikeaa? Tietenkin tulee. En edes tiedä vielä, millä maksan Eeron englannin ensi kuussa.

Mutta minä selviän. Naiset ovat sitkeää tekoa. Me olemme kuin rikkaruohot: vaikka päälle astutaan, me työnnymme silti asfaltin läpi kohti valoa.

Menin makuuhuoneeseen. Hänen puolellaan sänkyä leijui yhä se tuttu partaveden haju. Riuhdoin lakanat irti, rutistin ne mytyksi ja työnsin pesukoneeseen pisimmälle ohjelmalle. Peseytyköön pois kaikki: haju, muistot ja se tahmea katkeruus, joka oli tarttunut minuun kuin lika.

Vaatekaapissa oli äkkiä epäilyttävän paljon tilaa. Ripustin sinne mekkoni, ne kirkkaat ja kauniit, jotka olivat ennen puristuneet nurkkaan kuin anteeksi pyydellen. Yhden niistä pukisin huomenna. En minkään juhlan takia. Vain itseni vuoksi.

Mikael oli ehtinyt soittaa jo parikymmentä kertaa. Pirkolta tuli tekstiviesti: ”Anna, teet suuren virheen. Mies on perheen pää. Ajattele poikaasi!”

Ajattelin kyllä, Pirkko. Juuri häntä minä ajattelin. Teidän poikanne ei enää syö minun lapseni lautaselta.

Sammutin valot ja menin vuoteeseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kurkkuuni ei noussut sitä tuttua kovaa möykkyä. Asunnossa tuoksui puhtaalta ja lempilaventeliltani.

Huomenna alkaisi uusi elämä. Hankala, tarkkaan laskettu, täynnä numeroita, säästämistä ja venymistä. Mutta se olisi minun elämäni. Ilman vieraan miehen ”omia rahoja” minun sängyssäni.

Suljin silmäni. Jossain kauempana ulisi hälytysajoneuvo, auto ajoi kadulla ohi. Kaupunki vaipui uneen. Ja minä nukahdin sen mukana tietäen, että aamulla heräisin oman kohtaloni emäntänä. Ja oman jääkaappini.

Suostuisitko sinä elättämään puolisoasi omalla palkallasi?

Helmin Mokki