Mutta sillä hetkellä minulla ei ollut voimia surra sitä.
Tilanne alkoi kiristyä päivä päivältä. Mikael ryhtyi oikein näyttävästi kantamaan kotiin ravintoloiden paperikasseja. Hän levittäytyi pöydän ääreen ja söi yksin, samaan aikaan kun minä ja Eero pureskelimme keittiössä jotakin vaatimatonta salaattia. Paistettujen kanansiipien, KFC:n rasvaisen ruoan tai pizzan tuoksu levisi jokaiseen huoneeseen. Eero vilkuili isäänsä nälkäisin silmin, mutta Mikael ei edes tarjonnut hänelle palasta.
Kolmantena päivänä poika kysyi hiljaa:
– Äiti, miksei isä anna minulle pizzaa?
Silitin häntä hiuksista ja pakotin ääneni pysymään rauhallisena.
– Koska isällä on ne hänen omat henkilökohtaiset rahansa, Eero. Meillä taas on yhteiset rahat. Tule, minä paistan sinulle lettuja. Ostin jauhoja.
Juuri sillä hetkellä jokin minussa sammui lopullisesti. Jos aikuinen mies pystyy istumaan pöydän ääressä herkuttelemassa yksin, kun hänen oma lapsensa syö tyhjiä lettuja, hän ei ole aviomies. Eikä isä. Hän on loinen.
Perjantaina raja tuli vastaan. Palasin töistä ja löysin postilaatikosta kuitin. Toimitus kalliista elektroniikkaliikkeestä. Vastaanottajana Mikael. Summa: neljäsataa euroa. Uusi pelinäyttö.
Menin sisään asuntoon. Mikael istui olohuoneessa ja repi auki valtavaa laatikkoa. Hänen silmänsä loistivat silkasta onnesta.
– Katso nyt tätä! hän huudahti, ja siinä innostuksessaan hän taisi hetkeksi unohtaa, että olimme riidoissa. – Neljä K:ta, ihan mieletön virkistystaajuus. Nyt tankkipelit kulkevat kuin unelma.
Laskin kuitin hänen eteensä pöydälle.
– Neljäsataa euroa, Mikael? Meillä on viime kuun asuntolainasta kolmekymppiä rästissä, koska sinä et muka pystynyt antamaan koko osuuttasi. Eeron hampaat kasvavat vinoon, hammaslääkäri sanoi, että hän tarvitsee oikomiskojeet. Ja sinä ostat pelinäytön?
Hänen ilmeensä kovettui sekunnissa.
– Älä nyt taas aloita! Minä säästin siihen kolme kuukautta. Omasta palkastani. Minulla on oikeus siihen.
– On, minä sanoin ja nyökkäsin. – Ja minulla on oikeus olla asumatta ihmisen kanssa, joka varastaa oman lapsensa tulevaisuuden.
– Varastaa? Mitä ihmettä sinä oikein selität?
En vastannut. Kävelin eteiseen, otin hänen urheilukassinsa, sen saman jonka kanssa hän kävi salilla, ja aloin järjestelmällisesti heitellä sinne hänen tavaroitaan. Suoraan henkareilta. Kauluspaitoja, t-paitoja, sukkia, alusvaatteita.
– Hei! Mitä sinä teet? Mikael ryntäsi perässäni käytävään ja huitoi käsillään. – Laita ne takaisin! Oletko sinä tullut hulluksi?
– En, Mikael. Päinvastoin. Minä tulin viimein järkiini. Sinulla on vartti aikaa pakata loput. Sinä menet äitisi luo. Hän rakastaa sinua, ruokkii sinut ja ihastelee varmasti uutta näyttöäsi.
– Et sinä voi heittää minua ulos! Minähän olen kirjoilla täällä! Hän yritti työntää minua sivuun, mutta minä katsoin häntä niin kylmästi, että hän pysähtyi kesken liikkeen.
– Tämä asunto oli minun jo ennen avioliittoa, Mikael. Sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Ja ne osoitetietosi eivät pelasta sinua; huomenna laitan asian vireille viranomaisten kautta. Nyt sinä lähdet. Muuten soitan poliisille ja ilmoitan, että vieras ihminen yrittää tunkeutua asuntooni.
– Sinä vielä kadut tätä! hän sihisi.
Hän nappasi kassin, tunki sinne vielä sen uuden näytönsäkin – tärkeysjärjestys oli siis selvä – ja ryntäsi ovesta ulos.
– Sinä vielä ryömit minun luokseni, kun sinulla ei ole rahaa edes Eeron koulutarvikkeisiin!
Suljin oven hänen perässään ja käänsin avainta lukossa. Kahdesti. Naks. Naks.