Ristiriita ei ollut syntynyt tyhjästä. Se oli kytenyt jo pitkään, ehkä puoli vuotta, ellei enemmänkin. Mikael oli alkanut yhä useammin “unohtaa” oman osuutensa ruokakuluista. Milloin autoon piti maksaa vakuutus, milloin kaverille lainattiin rahaa, milloin hänen äitinsä Pirkko oli äkkiä saanut päähänsä, ettei vanha televisio enää kelvannut. Minä venyin. Ensin purin hammasta ja olin hiljaa. Sitten vihjailin varovasti. Lopulta aloin pyytää suoraan. Ja nyt hän oli vain iskenyt pöytään ehdon, kuin minä olisin ollut hänen alaisensa.
Sinä iltana lukittauduin kylpyhuoneeseen ja soitin Marialle.
– Kuule, Maria, minä en enää jaksa, kuiskasin puhelimeen. – Hän kuvittelee ihan tosissaan, että minulla on pohjaton rahasäiliö jossain. Teen kahta työtä, jotta Eerolle saadaan maksettua tukiopetusta, ja samaan aikaan hän ostaa itselleen autoon uusia vanteita.
– Anna, oletko sinä ihan hölmö? Maria pamautti omaan suorasukaiseen tapaansa. – Hänhän ratsastaa sinulla ja vielä piiskaa vauhtia. Lopeta se ruokkiminen. Siis ihan oikeasti. Syö itse, pidä lapsesta huolta, mutta jätä hänet oman onnensa nojaan. Jos hänellä kerran on “omia rahoja”, syököön niillä ravintoloissa kuin suurikin herra.
Silloin minä vain huokaisin. Helppo sanoa, että älä laita hänelle ruokaa. Hän oli kuitenkin mieheni. Läheinen ihminen. Tai ainakin joskus oli ollut.
Seuraavana aamuna heräsin kuitenkin kummallisen kirkkaaseen oloon. Mikael nukkui poikittain puolikkaalla sängyllä, kädet levällään ja kuorsasi niin, että seinät melkein tärisivät. Katsoin häntä pitkään enkä löytänyt itsestäni enää lämpöä. En hellyyttä, en sääliä, en pienintäkään halua nousta tekemään hänelle aamiaista.
Nousin, keitin Eerolle puuron ja laitoin itselleni kahvin. Mikael raahautui keittiöön vasta tuntia myöhemmin tukka pystyssä.
– Missä minun köyhät ritarini ovat? hän kysyi ja tuijotti tyhjää paistinpannua kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti.
– Kaupassa, Mikael, vastasin rauhallisesti ja hörppäsin kahviani samalla kun selasin uutisia puhelimesta. – Leipä, munat ja maito maksavat. Minun rahoistani ei tässä kuussa ole varattu summaa sinun aamupaloihisi. Etusijalla ovat asuntolaina ja Eeron lenkkarit.
– Oletko sinä tosissasi? hän rypisti otsaansa. – Minulla on nälkä.
– Syö jotain, sanoin ja nyökkäsin kuiva-ainekaappia kohti. – Siellä on ohrasuurimoita. Tekee hyvää vatsalle.
Hän mutisi jotain naisten päähänpistoista ja lähti töihin syömättä. Kuvittelin hetken, että ehkä se herättäisi hänet. Niinpä tietenkin. Illalla hän tuli kotiin ja marssi ensimmäiseksi jääkaapille. Siellä ei ollut juuri mitään. Tai oli: minun jogurttini ja Eerolle tekemäni pieni vuokaruoka, täsmälleen yhden annoksen verran.
– Anna, tämä ei ole hauskaa! Missä ruoka on? hän kolisteli kattiloita niin kovaa, että Eero säpsähti huoneessaan.
– Päivällistä ei ole, Mikael. Rahat loppuivat. Maksoin tänään sähkön, veden ja muut laskut sekä ostin Eerolle syystakin. Viikon loppuun on jäljellä kolmekymppiä. Sillä ostetaan minulle ja pojalle piimää, leipää ja jotain pientä. Sinun pihveihisi ei ole budjettia.
– Sinä… sinä teet tämän tahallasi! hän karjui niin, että kasvot laikuttuivat punaisiksi. – Minä käyn töissä! Minä väsyn! Minulla on oikeus tulla kotiin ja saada kunnollista ruokaa!
– On sinulla, sanoin kohottamatta ääntäni. – Omilla henkilökohtaisilla rahoillasi. Tilaa ruokaa kotiin tai mene kahvilaan. Sinähän olet ansainnut, joten sinulla on siihen oikeus.
Hän raivosi pari tuntia. Huusi, että olin kelvoton vaimo, että hajotin perheemme ja että hän kyllä löytäisi naisen, joka osaisi arvostaa häntä. Minä istuin nojatuolissa ja luin kirjaa. Eero pelasi kuulokkeet korvilla omassa huoneessaan; hän oli jo kauan sitten oppinut sulkemaan meidän riitamme pois mielestään. Se oli tietenkin surullista.