– Anna, olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että minun palkkani on minun omaa rahaaani. Minä sen ansaitsen, joten minulla on oikeus käyttää se niin kuin parhaaksi näen: omiin menoihini, autoon, äidin auttamiseen. Arki taas pyörii sinun tuloillasi. Sinähän olet meillä se säästäväinen nainen, löydät alennuksetkin kaupoista kuin haukka. Hoida sinä siis talous.
En vastannut heti. Jatkoin vanhan rasvaläikän hankaamista hellan yläpuolisesta kaakelista. Pidin sientä kädessä niin tiukasti, että kumihanskojen alla kynnet alkoivat särkeä, ja kaakelista irtosi kimeä, hermoja raastava kirskunta. Rätti liikkui edestakaisin vimmalla, mutta en kääntynyt katsomaan häntä. Nenääni poltti puhdistusaineen pistävä haju, johon sekoittui palaneen kastikkeen käry. Mikael oli taas unohtanut levyn päälle, kun oli siirtänyt lihapataa lautaselle.
– Omaa rahaa siis, sanoin lopulta hitaasti ulos hengittäen, hankaamista keskeyttämättä. – Mikael, muistatko sinä ollenkaan, että meillä on asuntolainaa vielä kahdeksikymmeneksi vuodeksi? Ja Eero aloittaa koulun tänä vuonna. Reppu, vaatteet, tarvikkeet, harrastusmaksut… Onko sinulla minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kunnollinen ruoka nykyään maksaa, jos ei aio elää pelkällä makaronilla?
– Älä nyt taas aloita, Mikael murahti ja kulki ohitseni kanta-astunnalla niin, että laminaatti tömisi. – Sinä teet aina kaikesta näytelmän. Enhän minä sanonut, etten antaisi koskaan mitään. Jos tulee ihan tiukka paikka, pyydät, niin harkitsen. Mutta perusbudjetti on sinun vastuullasi. Sinähän olet meistä se oikeamielinen ja reilu. Näytä nyt sitten ne kuuluisat talousihmeesi.
Hän rojahti pöydän ääreen ja napsautti television lähes täysille. Ruudussa pyöri jokin typerä keskusteluohjelma, jossa ihmiset huusivat toistensa päälle, ja meteli porautui ohimoihini kuin naapurin iskuporakone. Yläkerran naapurit eivät hekään jääneet jälkeen; heidän remonttinsa oli jatkunut jo toista vuotta, ja seinän takaa kantautuva tasainen poraamisen jylinä oli muuttunut taustamusiikiksi perhe-elämällemme, joka mureni hiljalleen pala palalta.
Kuivasin käteni esiliinaan ja käännyin katsomaan miestäni. Mikael istui lempipaidassaan, siinä venyneessä ja haalistuneessa, kaiveli hampaitaan hammastikulla ja koko olemuksellaan ilmoitti, että asia oli loppuun käsitelty. Se entinen lempeä Mikael, joka oli luvannut tehdä vuokseni mitä tahansa, oli kadonnut. Tilalla oli mies, joka piti itseään perheen päänä ja uskoi siksi, että hänen tarpeensa tulivat aina ensin. Minun tarpeeni taas saisivat kai jotenkin haihtua olemattomiin.
– Oletko sinä tosissasi? kysyin ja nojasin tiskialtaaseen. Metallin kylmyys tuntui kotipaidan läpi selässäni. – Minun palkkani on seitsemänsataa euroa. Siitä kolmesataaviisikymmentä menee asuntolainaan. Jäljelle jää toiset kolmesataaviisikymmentä. Meille kolmelle. Se tekee vähän yli sata euroa henkeä kohti kuukaudessa. Ehdotatko sinä oikeasti, että me elämme noin kolmella eurolla päivässä, myös Eero?
– Kyllä ihmiset pärjäävät vähemmälläkin, hän sanoi vaivautumatta edes kääntämään päätään. – Osta puurohiutaleita, riisiä, sesongin kasviksia. Liha ei ole terveellistä sellaisina määrinä, luin siitä. Älä kuormita minua tällä, Anna. Minä menen huomenna katsomaan uusia vanteita autoon, ja tarvitsen rahat siihen.
Sillä hetkellä ymmärsin, että hänen mielessään kaikki oli jo järjestetty valmiiksi. Suunnitelma oli tehty, eikä minulle ollut varattu siinä puolison paikkaa. Olin vain ilmainen lisäosa, jonka tehtävänä oli pitää talon suuren elättäjän arki mukavana.