Vaatimukset olivat suorastaan järjettömiä. Pekka pyysi oikeutta vahvistamaan, että hänelle kuuluisi puolet asunnosta sillä perusteella, että hän oli avioliiton aikana tehnyt ”erottamattomia parannuksia, jotka olivat merkittävästi nostaneet asunnon arvoa”.
Sitten lueteltiin nämä väitetyt parannustyöt: kylpyhuoneeseen kiinnitetty hylly, keittiön hanan vaihtaminen, olohuoneen yhden seinän maalaaminen sekä jopa se, että hän oli ”säännöllisesti osallistunut asumiskustannuksiin ja siten edesauttanut omaisuuden säilymistä”.
Kun asianajaja lopetti, tuomari, harmaahiuksinen ja uupuneen näköinen nainen, nosti katseensa papereista Annaan.
— Mikä on teidän kantanne?
Anna nousi seisomaan. Hän ei alkanut puhua rakkaudesta, loukkauksista tai petetyksi tulemisesta. Hän puhui sillä kielellä, jonka osasi parhaiten: tosiasioiden kielellä.
— Arvoisa oikeus, hän aloitti tyynellä ja vakaalla äänellä. — Entisen aviomieheni vaatimus on kokonaisuudessaan vailla oikeudellista perustetta. Asunto on minun ennen avioliittoa hankkimaani omaisuutta, ja sen osoittaa myös omistusta koskeva asiakirja.
Hän laski paperin pöydälle.
— Mitä tulee näihin niin sanottuihin erottamattomiin parannuksiin, tässä ovat niitä koskevat selvitykset.
Anna asetti tuomarin eteen lisää asiakirjoja.
— Tässä on kuitti siitä kuuluisasta kylpyhuoneen hyllystä. Hinta oli kahdeksan euroa. Tässä puolestaan on putkimiehen lasku. Jouduin kutsumaan hänet paikalle sen jälkeen, kun entinen mieheni päätti ”korjata hanan” ja onnistui kastelemaan alakerran naapureiden asunnon. Vahingot olivat viisisataa euroa, ja minä maksoin ne omasta palkastani. Ja tässä ovat valokuvat olohuoneen seinästä, jonka hän väitti maalanneensa. Kuvista näkyvät raidat, läikät ja parkettiin jääneet tahrat. Sen jälkeen minun oli pakko palkata remonttiryhmä korjaamaan koko huone.
Yksi paperi toisensa jälkeen päätyi tuomarin pöydälle.
— Entä sitten asumiskulujen maksaminen… Anna hymyili lyhyesti. — Tässä on oma tiliotteeni kymmenen vuoden ajalta. Siitä ilmenee, että noin 90 prosenttia kaikista laskuista on maksettu minun tililtäni. Ja tässä on entisen mieheni tiliote samalta ajanjaksolta. Kuten näette, hän sijoitti kyllä varsin aktiivisesti, mutta lähinnä kalliisiin virveleihin, kalastusreissuihin ja elektroniikkaan.
Anna vaikeni. Salissa tuli hiljaista. Pekan asianajaja katsoi asiakastaan niin ärtyneenä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Pekan kasvot kalpenivat. Hänen suuri suunnitelmansa ”oikeudenmukaisesta” jaosta mureni juuri kaikkien nähden.
— Näiden seikkojen perusteella, Anna jatkoi ja kääntyi tuomarin puoleen, — en ainoastaan pidä entisen mieheni vaatimusta saada osuus asunnostani perusteettomana. Katson myös, että hänellä olisi pikemminkin minulle huomattava taloudellinen velka niiden vuosien ajalta, jolloin hän eli minun kustannuksellani. Mutta toisin kuin hän, minä en aio lähettää laskua menneisyydestä. Pyydän vain, että oikeus noudattaa lakia.
Tuomari tarvitsi päätökseen viisi minuuttia. Pekan kanne hylättiin kokonaisuudessaan.
Kun he astuivat käytävään, Pekka kiirehti Annan perään.
— Sinä… hän sihahti. — Sinä tuhosit minut. Nöyryytit minut kaikkien edessä.
— En, Pekka, Anna sanoi ja katsoi häntä viimeisen kerran. Katseessa ei ollut vihaa eikä raivoa, vain kylmää ja etäistä sääliä. — Sinä tuhosit itse itsesi. Sillä hetkellä, kun päätit, että minun rakkauteni ja minun kotini ovat vain omaisuutta, joka voidaan pilkkoa osiin.
Anna kääntyi pois ja lähti kulkemaan pitkin pitkää, kaikuvaa oikeustalon käytävää. Hän ei vilkaissut taakseen. Hän tiesi, että hänen edessään oli uusi, vapaa elämä. Hänen omassa kodissaan, jonka hän oli ottanut takaisin menneisyydeltä. Ja siinä elämässä ei enää koskaan olisi tilaa ihmisille, jotka ilmestyvät paikalle vain saadakseen oman osuutensa.