Ja nyt, kun Pekka oli päättänyt sulkea tämän hankkeen ja siirtyä seuraavaan, hän oli palannut vaatimaan itselleen vielä jonkinlaista ”jäännösarvoa”. Hän halusi kultaisen laskuvarjon siitä hyvästä, että oli ollut kymmenen vuotta Annan aviomies.
Anna saattoi istua penkillä lähes tunnin. Sade yltyi, pisarat muuttuivat raskaammiksi, mutta hän ei enää kunnolla tuntenut niitä. Hänen mielessään vellonut tunnekuohu alkoi vähitellen tiivistyä kylmäksi, ammatilliseksi harkinnaksi. Hän oli sentään juristi. Ja hän ymmärsi, ettei tätä taistelua saanut käydä tunteiden alueella, sillä siellä Pekka oli aina osannut vetää hänet syyllisyyden verkkoon. Tämä sota oli vietävä aivan toiselle kentälle. Lain, tosiseikkojen ja kiistattomien todisteiden maaperälle.
Päästyään kotiin hän tarttui ensimmäiseksi puhelimeen ja soitti asianajajalle, joka hoiti heidän avioeroaan.
— Mikael, hyvää päivää. Anna tässä. Tilanteeseen on tullut uusi käänne. Entinen mieheni väittää olevansa oikeutettu puoleen asunnostani, jonka omistin jo ennen avioliittoa.
Langan toisessa päässä tuli lyhyt hiljaisuus.
— Millä perusteella? asianajaja kysyi lopulta.
— Hänen mukaansa minun pitäisi kuunnella omaatuntoani. Ja hän sanoo, että hän on koko ajan ”laskenut saavansa osuutensa”, Anna vastasi, ja hänen äänessään kuului ensimmäistä kertaa hienoinen ironia.
— Ymmärrän, Mikael huokaisi. — Varautukaa, Anna. Tästä tulee rumaa. Juridisesti hänellä ei ole mahdollisuuksia, joten hän yrittää murentaa teidät henkisesti.
Niin myös tapahtui. Heti seuraavana päivänä alkoi painostus. Ensimmäisenä soitti Pekka itse. Hän oli vaihtanut taktiikkaa. Raivo oli kadonnut. Nyt hän yritti herättää sääliä.
— Anna, minä menin eilen liian pitkälle. Olin kuohuksissani. Mutta koeta ymmärtää, olen epätoivoinen. Minulle ei jää mitään. Sinä taas… sinulla on kaikki hyvin. Etkö sinä sääli minua edes vähän? Emmehän me sentään ole toisillemme vieraita.
Anna ei vastannut sanaakaan. Hän katkaisi puhelun. Tunnin kuluttua soitti Pekan äiti.
— Annaseni, miten sinä voit tehdä näin? nainen nyyhkytti. — Pekka kertoi minulle kaiken! Sinä heität hänet kadulle pelkän matkalaukun kanssa! Eihän hän ole sinulle mikään vieras ihminen! Hän pani sielunsa siihen asuntoon! Asensihan hän sinne jopa sen hyllynkin!
Se hylly. Siitä yhdestä hyllystä tuli heidän puheissaan symboli kaikille niille ”erottamattomille parannuksille”, joihin Pekka nyt vetosi.
Anna selitti anopilleen rauhallisesti ja kärsivällisesti, että asunto oli hänen henkilökohtaista omaisuuttaan ja että Pekka oli itse lähtenyt perheen luota.
— Sinulla ei ole sydäntä, nainen julisti tuomionsa ja löi luurin kiinni.
Sen jälkeen hyökkäykset siirtyivät sosiaaliseen mediaan. Pekka alkoi julkaista kirjoituksia, jotka olivat näennäisesti epämääräisiä, mutta heidän yhteisille tuttavilleen täysin läpinäkyviä. ”On pelottavaa huomata, miten rakkauden loputtua ihminen voidaan jättää kadulle, aivan kuin kaikki hyvä olisi pyyhitty pois.” Ja toinen: ”Jotkut mittaavat ihmissuhteita neliömetreissä.”
Se oli harkittua, järjestelmällistä häirintää. Pekka halusi tuhota Annan maineen, maalata hänestä kylmän hirviön, jotta hänen oma ”kohtuullinen” vaatimuksensa — asunnon puolittaminen — näyttäisi muiden silmissä entistä oikeutetummalta.
Anna ei lähtenyt mukaan. Asianajajansa neuvosta hän tallensi kaiken. Jokainen julkaisu, jokainen vihjaus, jokainen kommentti päätyi kuvakaappauksena talteen. Samalla hän valmistautui. Hän kaivoi esiin kaikki kymmenen avioliittovuoden aikana kertyneet talouspaperit. Unettoman viikon ajan hän rakensi elämänsä tarkinta selvitystä. Se ei ollut vain taulukko. Se oli heidän avioliittonsa historia numeroiksi purettuna.
Oikeuden istunto määrättiin kahden kuukauden päähän. Siihen saakka Anna eli kuin piiritetyssä linnakkeessa. Hän oli väsynyt, varuillaan ja jatkuvasti hyökkäysten kohteena, mutta hän ei taipunut.
Kun istuntopäivä koitti, Pekka istui oikeussalissa häntä vastapäätä oman asianajajansa vieressä. Hän näytti itsevarmalta, melkein tyytyväiseltä. Hetken kuluttua hänen asianajajansa nousi ja ryhtyi lukemaan kanteessa esitettyjä vaatimuksia.