— …rahat. Se olisi vasta oikeudenmukaista!
Oikeudenmukaista. Mies, joka oli lähtenyt hänen luotaan toisen naisen perässä, puhui nyt oikeudenmukaisuudesta.
— Oikeudenmukaista, Pekka, on se, mitä laki sanoo, — Anna lausui, ja hänen äänensä muuttui kylmäksi. — Ja lain mukaan sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta minun asuntooni.
— Minä viis veisaan sinun laeistasi! — Pekan ääneen hiipi jo hysteerinen särö. — On olemassa myös omatunto! Inhimilliset säännöt! En minä lähde täältä yhden matkalaukun kanssa! En minä tuhlannut sinuun kymmentä vuotta elämästäni ilman mitään!
Hän ei tainnut itsekään ymmärtää, mitä oli juuri sanonut. Mutta Anna kuuli sen. Tuhlannut. Aivan kuin hän olisi ollut epäonnistunut sijoitus.
— Eli sinun mielestäni minun pitäisi maksaa sinulle jonkinlainen lähtökorvaus? Hyvitys siitä, että olit aviomieheni?
— Kutsu sitä miksi haluat! — Pekka oli jo lähes raivon vallassa, kun hän tajusi suunnitelmansa murenevan. — Minä en lähde tyhjin käsin! Vien asian oikeuteen! Todistan, että olen tehnyt asuntoon sellaisia parannuksia, joita ei voi erottaa siitä! Kyllä minä todistajiakin löydän!
Anna katsoi häntä. Tuota vierasta miestä, joka huusi, sylki sanoja ja tärisi kiukusta. Eikä hän enää tuntenut kipua tämän uskottomuudesta. Vain inhoa… ja helpotusta. Valtavaa, kaiken alleen peittävää helpotusta siitä, ettei tämä ihminen enää kuuluisi hänen elämäänsä.
Hän nousi hiljaa, jätti kahvirahat pöydälle ja lähti kohti ovea.
— Minne sinä menet?! Emmehän me ole vielä puhuneet tätä loppuun! — Pekka huusi hänen peräänsä.
Anna pysähtyi hetkeksi, muttei kääntynyt.
— Me puhuimme kaiken loppuun jo vuosi sitten, Pekka. Silloin, kun päätit, että elämäsi olisi parempaa toisen naisen kanssa. Ole nyt vain johdonmukainen omien valintojesi kanssa. Sinä lähdit. Lähde siis kokonaan. Ja vie nuo laskelmasi mukanasi.
Ulkona satoi. Silti Annasta tuntui kuin hän olisi astunut tunkkaisesta, savuisesta huoneesta raittiiseen ilmaan. Hän tiesi, että Pekka haastaisi hänet oikeuteen. Edessä olisi likaa, hermojen kiristymistä ja asianajokuluja. Mutta hän tiesi myös voittavansa. Hänen puolellaan ei ollut vain laki, vaan myös totuus.
Kun Anna astui kahvilasta kostealle, sateen tuoksuiselle kadulle, hän ei lähtenyt kotiin. Hän kääntyi pieneen, hiljaiseen puistoon, istuutui märälle penkille ja vasta silloin antoi itsensä hengittää. Ilma kulki rintaan raskaasti, kuin hän olisi juuri noussut pintaan pitkän ja tukahduttavan sukelluksen jälkeen.
Hän ei itkenyt. Kyyneleet oli itketty vuosi aiemmin, silloin kun Pekka oli lähtenyt. Nyt hänen sisällään liikkui jotakin aivan muuta: kylmää, melkein vastenmielistä halveksuntaa, johon sekoittui katkera ja liian myöhään saapunut kirkkaus. Yhtäkkiä heidän kymmenen yhteistä vuottaan avautuivat hänen mielessään uudessa, armottomassa valossa. Hän ymmärsi, ettei miehen petos ollut alkanut vuotta aiemmin, toisen naisen ilmestyessä kuvaan. Se oli ollut kudottuna heidän avioliittonsa rakenteeseen alusta asti.
Anna ei ollut koskaan ollut Pekalle tasavertainen kumppani. Hän oli ollut hanke, sijoituskohde. Pekka oli kuin taitava sijoittaja: hän oli pannut suhteeseen juuri sen verran kuin tarvittiin, jotta Annan ”markkina-arvo” pysyisi ennallaan. Kohteliaisuuksia, kukkia, harvinaisia murusia huolenpidosta. Ja Anna, rakkaudesta sekä kiitollisuudesta sokaistuneena siitä, että ”sellainen mies” oli valinnut juuri hänet, tavallisen tytön, oli antanut kaiken: voimansa, tukensa, ihailunsa. Ja myös ennen avioliittoa hankkimansa asunnon, jonka hän oli iloisena muuttanut heidän ”yhteiseksi kodikseen”. Hän ei ollut nähnyt, ettei se ollut Pekalle pesä, vaan toimisto, jossa oli mukava makuuhuone ja ilmainen palvelu.