— Miten niin sinun asuntosi ei kuulu jaettavaksi? Minähän laskin, että saan siitä osani häiden jälkeen… — mieheni sanoi tyytymättömänä asunnosta, jonka olin omistanut jo ennen avioliittoamme.
Annalle avioerohakemuksesta tullut kutsu ei ollut mikään järkyttävä yllätys. Viimeinen vuosi Pekan kanssa oli ollut kuin pitkä, hidas hiipuminen, kivulias ja väistämätön. Miehen jatkuvat ylityöt, kylmentynyt käytös ja katse, joka tuntui olevan aina jossain kaukana, olivat kertoneet kaiken olennaisen jo ennen sanoja. Kuukautta aiemmin Pekka oli vain tullut kotiin, pakannut tavaransa ja ilmoittanut, että oli “löytänyt toisen” ja että “näin olisi reilumpaa”. Reilumpaa. Outo sana petokselle.
Anna ei yrittänyt pysäyttää häntä. Särky sisällä oli tylppää ja jomottavaa, kuin vanha vamma, joka muistutti olemassaolostaan huonolla säällä. Silti kivun rinnalla kulki myös helpotus. Hänen ei enää tarvinnut teeskennellä, pakottaa keskusteluja syntymään tai kaivella itsestään syitä siihen, miksi kaikki oli mennyt rikki. Se oli ohi.
Hän jäi asumaan omaan kotiinsa: valoisaan ja tilavaan kaksioon, jonka oli perinyt vanhemmiltaan kauan ennen kuin oli edes tavannut Pekkaa. Asunto oli ollut hänelle linnoitus ja turvapaikka. Nyt, miehen lähdön jälkeen, se alkoi vähitellen tuntua jälleen vain hänen omaltaan. Anna ryhtyi tekemään asioita, joita oli lykännyt vuosikausia. Hän tapetoi makuuhuoneen uudelleen, osti nojatuolin, josta oli haaveillut jo pitkään, ja alkoi rakentaa elämäänsä pala palalta uudestaan.
Viikko sen jälkeen, kun oikeuden kirje oli saapunut, Pekka soitti. Hänen äänensä kuulosti kuivalta ja asialliselta, melkein virastomaiselta.
— Hei, Anna. Meidän täytyy tavata ja sopia omaisuudenjaon yksityiskohdista. Ilman lakimiehiä, ettei rahaa pala turhaan.
Anna suostui. Hän halusi vielä uskoa, että heidän eronsa voitaisiin hoitaa sivistyneesti.
He tapasivat kahvilassa. Pekka saapui paikalle kansio kainalossaan, aivan kuin olisi tullut yritysneuvotteluun.
— No niin, — hän aloitti ja avasi kansion. — Yhteisestä omaisuudesta. Auto jää minulle, koska minä käytän sitä. Autotalli on sinun nimissäsi, se voidaan arvioida ja huomioida minun osuudessani. Kesämökki…
Hän puhui heidän kymmenestä avioliittovuodestaan kuin lukisi konkurssiin menneen yhtiön loppuselvitystä. Annan rintaa puristi, mutta hän pakotti itsensä pysymään koossa.
— Ja tietenkin asunto, — Pekka sanoi viimein ja siirtyi siihen, mikä oli selvästi ollut koko tapaamisen varsinainen tarkoitus.
— Mitä asunnosta? — Anna kysyi.
— Se jaetaan niin kuin laki määrää.
— Pekka, asunto oli minun omaisuuttani jo ennen avioliittoa. Se ei ole yhteistä omaisuutta eikä sitä jaeta avioerossa. Näin laki sanoo.
Mies nosti katseensa häneen. Hänen kasvoillaan ei näkynyt häpeää eikä edes hämmennystä. Vain kylmää, jääräpäistä tyytymättömyyttä.
— Miten niin sinun asuntosi ei kuulu jaettavaksi? — hän puuskahti vilpittömän loukkaantuneena. — Minähän laskin, että saan siitä osani häiden jälkeen!
Anna tuijotti häntä epäuskoisena. Laski. Siis hän oli jo avioliiton alussa tehnyt omat laskelmansa.
— Minkälaista osuutta sinä oikein odotit saavasi, Pekka? — hän kysyi niin rauhallisesti kuin kykeni.
— No puolet tietenkin! — mies kiihtyi heti. — Minä asuin siinä asunnossa kymmenen vuotta! Maksoin vastikkeita ja laskuja! Vaihdoin lamput, korjasin hanan! Minä käytin siihen elämääni ja aikaani. Eikö sillä muka ole mitään arvoa?
— Minun käsittääkseni sitä kutsutaan avioliitossa elämiseksi, — Anna vastasi terävästi. — Minä taas laitoin ruokaa, pesin pyykkiä ja siivosin. Pitäisikö minun lähettää sinulle lasku kotitalouspalveluista?
— Älä vääntele asioita! — Pekka iski kämmenensä pöytään. — Se on eri asia! Minä olen mies, minä sijoitin tärkeimpään omaisuuteen. Oletin, että kun eroamme, toimimme kuten sivistyneet ihmiset: myymme asunnon ja panemme puoliksi.