— Ja juuri äsken sinä haukuit vaimoani kanaksi ja aloit penkoa hänen alusvaatteitaan. Pue päällesi. Ovi on tuolla.
Silloin Helena repesi täydelliseen raivoon. Hän ulvahti kuin haavoittunut eläin ja kohotti käsilaukkunsa lyödäkseen poikaansa.
— Kiittämätön penikka! Minä olen sinut kasvattanut! Tuo nainen on sekoittanut pääsi!
Mikael ei vastannut enää mitään. Hän tarttui äitiään napakasti kyynärpäästä ja olkapäästä, käänsi tämän kohti eteistä ja alkoi viedä ulos. Ote ei ollut väkivaltainen, mutta siinä oli sellaista järkkymätöntä päättäväisyyttä, ettei sitä voinut vastustaa. Helena potki, tempoili ja huusi sekavia sanoja jostain myrkyistä ja kirouksista, korkojen raapiessa laminaattia pitkin viiltävin äänin.
Laura seisoi paikallaan käsi suunsa edessä. Hän katsoi, kuinka hänen oma miehensä, tuo yleensä lempeä ja hyväntuulinen Mikael, työnsi epäröimättä ulos heidän kodistaan ihmisen, jota niin moni piti koskemattomana ja pyhänä: oman äitinsä. Mikaelin liikkeissä ei ollut epäröintiä. Hän oli tyyni, tarkka ja armoton.
Kun ulko-ovi paiskautui kiinni, se leikkasi Helenan hysteerisen huudon poikki kuin veitsellä. Asuntoon laskeutui äkkiä niin täydellinen, lähes onnellinen hiljaisuus, että se tuntui korvissa soimisena. Se hiljaisuus oli melkein äänekäs.
Mikael kääntyi hitaasti. Hän hengitti raskaasti, ja käsi, jolla hän oli äsken pidellyt äitiään, vapisi hienoisesti. Hänen katseensa etsi Lauran silmistä merkkejä moitteesta, pelosta tai pettymyksestä.
— Oletko kunnossa? hän sai sanottua hengästyneenä.
Kaikki äskeinen raivo, kaikki se kylmä teräs hänen äänessään oli kadonnut. Jäljellä oli vain uupumus ja huoli.
Laura meni hänen luokseen. Ei juossut, vaan astui rauhallisesti lähemmäs. Hän katsoi noihin tuttuihin silmiin, jotka näyttivät nyt hämmentävän paljailta ja puolustuskyvyttömiltä. Ja sydän, joka vielä hetki sitten oli hakannut raivosta ja pelosta, täyttyi äkkiä niin lämpimästä, hiljaisesta hulluudesta, että hän oli vähällä nauraa.
— Olen, hän sanoi hiljaa ja laski kätensä Mikaelin rinnalle. Sormien alla tämän sydän jyskytti hurjana.
Sitten Laura kietoi käsivartensa tiukasti hänen ympärilleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kuiskasi äänessään sekä kyyneleet että nauru:
— Kiitos, sankari. Nyt tämä on todella meidän kotimme.