— Ennen kuin minä ja poikani tukimme sen sinulta kunnolla. Ja paina tämä kalloosi lopullisesti: tässä perheessä minä olen vanhin. Minä määrään. Minä olen tämän suvun pää, ja täällä tapahtuu juuri niin kuin minä sanon.
Helena tökkäsi sormellaan Lauraa rintaan.
— Ja tämä sinun loukkusi… se on pelkkä pääsymaksu meidän sukunimeemme. Hinta siitä, että sinut, tuollainen… ylipäätään huolittiin mukaan. Joten älä kuvittele liikoja. Opi paikkasi, kana! — anoppi karjui.
Laura perääntyi vaistomaisesti, aivan kuin isku olisi osunut poskeen. Häpeä, raivo ja nöyryytys takertuivat toisiinsa hänen kurkussaan raskaaksi, polttavaksi möykyksi.
Samassa oviaukkoon ilmestyi Mikael. Hän seisoi karmiin nojaten, kasvot täysin sulkeutuneina, niin ettei niistä voinut lukea mitään. Mutta silmät… ne olivat tummat ja litteät, kuin järvihauella, joka on juuri havainnut saaliinsa.
Hän oli kuullut kaiken.
— Äiti, — Mikaelin ääni oli hiljainen, melkein lempeä, ja juuri siksi se sai ihon kylmenemään. — Onko sinulla mennyt järki kokonaan? Kevät sekoittanut pään vai putosiko jääpuikko kuudennesta kerroksesta niskaan? Mitä ihmettä sinä oikein selität?
Helena tuhahti. Hän erehtyi pitämään poikansa sävyä merkkinä siitä, että tämä asettuisi hänen puolelleen.
— Poikani! Selitä sinä hänelle, miten asiat tässä talossa ovat! Minähän sanon vain totuuden suoraan! Sinä olet isäntä! Minä olen pää! Asunto on nyt meidän, koko perheen! Ja tuo… — Helena heilautti kättään Lauran suuntaan, — saa sulkea kalansuunsa ja lakata olemasta tiellä!
Mikael irrottautui hitaasti ovenkarmista. Hän ei korottanut ääntään. Päinvastoin, hän laski sen matalaksi, narisevaksi ja vaaralliseksi kuiskaukseksi.
— Nyt riittää, äiti. Tämä komedia loppui tähän. Sinä ylitit kaikki mahdolliset ja mahdottomat rajat. Sinulla on selvästi vakavia vaikeuksia todellisuudentajun kanssa. Nyt sinä puet päällesi ja lähdet ulos. Kävelet itse tai minä kannan sinut — valitse. Ja jos päästät vielä yhdenkin sanan, soitan ambulanssin ja pyydän heitä tuomaan rauhoittavan piikin. En laske leikkiä.
Hänen äitinsä jähmettyi sijoilleen.
— Mikael?! Minä olen sinun äitisi! Samaa verta! Tuon takia sinä…
— Kyllä, sinä olet minun äitini, — Mikael keskeytti hänet, ja hänen äänessään helähti ensimmäistä kertaa teräs.