mutta tällä kertaa vapina ei noussut pelosta. Se oli adrenaliinia. Raivoa. Ja kummallista, huumaavaa helpotusta.
– Minne sinä oikein kuvittelet meneväsi?! Mikael ponkaisi viimein pystyyn kuin olisi vasta nyt ymmärtänyt tilanteen. – Oletko sinä menettänyt järkesi?
Aino pysähtyi kynnykselle ja kääntyi vielä kerran. Hän katsoi miestään, ihmistä, joka oli joskus tuonut hänelle kukkia ja lukenut ääneen runoja. Miestä, joka oli luvannut rakastaa häntä ja seisoa hänen rinnallaan. Samaa miestä, joka jo kaksi viikkoa häiden jälkeen oli ensimmäisen kerran kutsunut häntä ”apukädeksi”, kun Helena oli niin vaatinut.
– Minä en ole enää teidän palvelijanne, Aino sanoi hiljaa. – Enkä aio enää olla teidän salaisuutenne. Eläkää niin kuin parhaaksi näette.
Ovi loksahti hänen takanaan kiinni vaimeasti, mutta lopullisesti. Kerrostalon käytävässä leijui yhtä aikaa kissanhaju ja tuoreen maalin kitkerä tuoksu. Aino nojasi hetkeksi seinään ja sulki silmänsä. Sydän hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin se olisi pyrkinyt ulos rinnasta.
Hän kaivoi puhelimen laukustaan. Sormet tärisivät yhä, mutta nyt hän sai näppäiltyä numeron. Hän soitti Marialle, ainoalle ystävälleen, johon yhteys ei ollut katkennut näiden kolmen vuoden aikana.
– Maria… voinko tulla sinun luoksesi? Vain vähäksi aikaa… niin… kyllä, jotakin tapahtui.
Keskustorin ratikkapysäkki oli täynnä ihmisiä. Aino puristui väkijoukon sekaan, tunsi tuntemattomien olkapäiden hipovan takkia, jonkun kengän osuvan hänen varpailleen. Ilmassa sekoittuivat märät ulkovaatteet, halvan automaattikahvin haju ja kiireisen arki-illan hengitys. Hän veti sitä sisäänsä syvään. Se oli tavallisen elämän tuoksu. Sellaisen elämän, jossa ihmiset kiiruhtivat omille teilleen, eikä kenenkään tarvinnut piilotella, teeskennellä tai hävetä olemassaoloaan.
Vaunussa ilma oli raskas ja lämmin. Aino jäi seisomaan oven lähelle, puristi tukitangosta ja tuijotti heijastustaan tummasta ikkunalasista. Kolmekymmentäyksi vuotta. Hiukset hätäisesti poninhännällä, kasvot kalpeat, silmien alla varjot. Milloin hän oli viimeksi katsonut peiliin ilman, että oli samalla arvioinut, oliko hän tarpeeksi huomaamaton?
Puhelin värähti. Mikael. Viisi vastaamatonta puhelua. Aino ei edes avannut ilmoitusta. Hän painoi puhelun pois ja laittoi laitteen äänettömälle.
Maria asui Hervannassa, yhdeksänkerroksisessa elementtitalossa. Hän avasi oven verkkareissa ja polvista venyneessä T-paidassa, veti Ainon tiukasti syliinsä eikä kysynyt ensimmäiseen hetkeen mitään.
– Teetä? Vai mennäänkö suoraan konjakkiin?
– Teetä, Aino vastasi, pudotti takkinsa käsivarreltaan ja vajosi kuluneelle sohvalle. – En ole vielä valmis juomaan itseäni humalaan.
Maria palasi hetken kuluttua kahden höyryävän teekupin kanssa, istui hänen viereensä ja veti jalat alleen.
– Kerro.
Ja Aino alkoi puhua. Ei kaikkea kerralla. Ensin vain tästä illasta, Korhosten luona tapahtuneesta kohtauksesta ja Helenan sanoista. Sitten sanat lähtivät virtaamaan omin voimin, kuin padon murtuessa. Hän kertoi, miten Helena oli alusta lähtien katsonut häntä nenänvarttaan pitkin: ”ei meidän piireistämme”, ”ei suhteita”, ”maalaistyttö”. Hän kertoi, kuinka Mikael oli aluksi puolustanut häntä, mutta alkoi vähitellen nyökytellä äitinsä puheille yhä useammin. Kuinka Aino muuttui päivä päivältä enemmän talon näkymättömäksi työvoimaksi: hän laittoi ruokaa, siivosi, pesi pyykit, mutta vieraiden tullessa häntä ei kutsuttu pöytään. Kerran Helena oli sanonut suoraan: ”Älä saata meitä noloon asemaan, pysy sinä huoneessa.” Ja Mikael oli vaiennut.
– Voi Aino, Maria kuiskasi ja tarttui hänen käteensä. – Miksi sinä et sanonut mitään? Mikset kertonut minulle aiemmin?
– Minua hävetti. Aino hörppäsi teetä ja poltti suunsa. – Kaikki hokivat, miten onnekas minä olin. Hyvä mies, asunto keskustassa, sivistynyt anoppi… Mitä minä olisin vastannut? Että heidän kodissaan minua kohdellaan kuin lemmikkiä? Että mieheni asettuu mieluummin äitinsä kuin vaimonsa puolelle?
Maria ei alkanut neuvoa. Hän vain silitti Ainon kättä hiljaa. Ikkunan takana iltainen Tampere humisi omalla tavallaan. Jossakin haukkui koira, pihalta kuului lasten ääniä, ja rappukäytävän ovi paiskautui aika ajoin kiinni.
– Jäät tänne, Maria sanoi viimein. – Niin pitkäksi aikaa kuin tarvitset. Kyllä me tästä selvitään.
Aino ei nukkunut sinä yönä lainkaan. Hän makasi avattavalla vuoteella, tuijotti kattoon ja antoi ajatusten kiertää kehää. Kolme vuotta sitten hän oli vielä uskonut, että rakkaus voittaa kaiken. Että Mikael muuttuisi. Että Helena tottuisi häneen. Mutta ihmiset eivät muutu, elleivät itse halua. Eikä Mikael ollut halunnut.
Aamu alkoi kahdellakymmenellä vastaamattomalla puhelulla mieheltä. Pian sen jälkeen tuli viesti Helenalta: ”Lopeta tuo hysteria ja tule takaisin. Älä häpäise perhettä.”
Aino sammutti puhelimen.
Maria lähti kahdeksalta töihin ja jätti keittiönpöydälle avaimen sekä lapun: ”Jääkaappi on sinun. Lepää.” Aino nousi vasta myöhemmin, kävi suihkussa ja huomasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä. Hän keitti kahvia ja istahti ikkunan ääreen. Alhaalla pihalla vanhemmat naiset ulkoiluttivat koiriaan, äidit taluttivat lapsia päiväkotiin. Elämä kulki yksinkertaisena, ilman naamioita ja pelkoa.
Hän otti läppärin esiin ja avasi sähköpostinsa. Siellä oli ansioluettelo, jota hän ei ollut päivittänyt kolmeen vuoteen. Helena oli aikoinaan kieltänyt häntä menemästä töihin: ”Mihin sinä rahaa tarvitset, me elätämme sinut.” Vasta nyt Aino ymmärsi kunnolla, että sellainen elättäminen oli ollut vankilaa pahempaa.
Puoleenpäivään mennessä hän oli lähettänyt hakemuksensa kuudelle klinikalle. Iltaan mennessä vastauksia oli tullut kaksi: molemmissa pyydettiin häntä työhaastatteluun.
Aino kytki puhelimensa päälle vasta seuraavana päivänä.