Kun näyttö lopulta heräsi, puhelin täyttyi ilmoituksista. Mikaelilta oli kolmekymmentäkahdeksan vastaamatonta puhelua, Helenalta kaksitoista. Lisäksi siellä odotti yksi viesti Helenalta: ”Mikaelilla on sydänvaivoja. Oletko nyt tyytyväinen?”
Aino hymyili väsyneesti. Sama vanha keino. Syyllistäminen sairauden varjolla. Hän oli nähnyt sen lukemattomia kertoja: milloin päätä särki, milloin verenpaine nousi, milloin sydäntä muka pisti niin, että maailma oli kaatumassa. Ja joka kerta Mikael oli juossut paikalle, perunut kaiken ja asettanut äitinsä etusijalle.
Mutta tällä kertaa se ei enää kuulunut Ainolle.
Hän kirjoitti lyhyen vastauksen: ”Soittakaa ambulanssi. Minä en palaa.”
Ensimmäinen työhaastattelu oli yksityisklinikalla Hämeenkadun tuntumassa. Aino puki ylleen ainoan siistin asunsa, meikkasi huolellisesti ja pakotti hartiansa suoriksi. Ylilääkäri, noin viisikymppinen nainen, jonka katse oli tarkka ja älykäs, silmäili hänen ansioluetteloaan ja kysyi sitten muutaman rauhallisen kysymyksen aiemmasta työkokemuksesta.
— Miksi teillä on kolmen vuoden tauko työelämästä?
Aino jäykistyi hetkeksi. Mitä siihen olisi pitänyt vastata? Että aviomies ja anoppi olivat kieltäneet häntä menemästä töihin? Että hän oli elänyt kotona kuin torniin suljettu prinsessa, vain ilman satua ja pelastajaa?
— Perhesyistä, hän sanoi lopulta. — Mutta nyt olen valmis tekemään kokopäivätyötä.
Ylilääkäri nyökkäsi.
— Etsimme vastaanoton hallinnollista työntekijää. Vuorot vaihtelevat, palkka ei alussa ole kovin suuri, mutta tehtävässä on mahdollisuus edetä. Pystyisittekö aloittamaan viikon kuluttua?
— Pystyn, Aino vastasi.
Hänen kasvoilleen noussut hymy oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aito.
Illalla he istuivat Marian keittiössä, joivat halpaa hanaviiniä pahvimukien sijasta vanhoista kahvimukeista ja nauroivat niin kovaa, että naapuri koputti kerran seinään.
— He ottivat minut! Aino huudahti. — Maria, minä menen taas töihin!
— Tiesin, että sinä pystyt siihen, Maria sanoi ja kilautti mukinsa hänen omaansa vasten. — Entä Mikael? Soitteleeko se vielä?
— Soittaa. Kirjoittaa myös. En vastaa.
— Hyvä. Antaa sen kerrankin huomata, miltä tuntuu menettää joku.
Mikael ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kolmen päivän kuluttua hän löysi Ainon. Ilta oli jo hämärtymässä, kun Aino palasi kaupasta Marian luo ostoskassit käsissään. Mikael seisoi talon edessä odottamassa. Hän näytti vanhentuneelta ja laihtuneelta, paita oli ryppyinen ja kasvot harmaat.
— Aino, meidän täytyy puhua.
— Ei ole mitään puhuttavaa, Aino vastasi ja yritti kiertää hänet.
Mikael tarttui häntä käsivarresta.
— Äiti on sairas. Oikeasti sairas. Verenpaine nousee koko ajan, hän syö lääkkeitä kourakaupalla. Lääkärit sanovat, että se johtuu stressistä. Sinusta.
Aino riuhtaisi kätensä irti.
— Minusta? Mikael, sinun äitisi piinasi minua kolme vuotta. Hän nöyryytti minua, piti minut piilossa muilta ja kohteli kuin palvelijaa. Ja sinä olit hiljaa. Aina valitsit hänet. Et koskaan minua.
— Sinähän tiedät, millainen hän on… Olisit voinut kestää. Sopeutua vähän.
— Sopeutua? Ainon ääni särähti ja nousi melkein huudoksi. — Minä sopeuduin kolme vuotta! Pesin, laitoin ruokaa, siivosin! Nielin kaiken, kun hän kutsui minua palvelijaksi! Ja mikä muuttui? Ei mikään!
— Aino, tule takaisin. Minä puhun äidille. Hän ymmärtää kyllä…
— Ei, Aino sanoi ja pudisti päätään. — Minä en tule takaisin. Haluan elää, Mikael. Elää, en kituuttaa pelossa. Minulla on työpaikka. Aloitan uuden elämän. Ilman teitä.
Hän kääntyi ja lähti kohti rappukäytävän ovea. Mikael huusi vielä hänen peräänsä, mutta Aino ei katsonut taakseen.
Marian asunnossa oli lämmin, ja ilmassa leijui punajuurikeiton tuoksu. Aino riisui takkinsa eteisessä, meni keittiöön ja istahti pöydän ääreen.
— Kävikö se täällä? Maria kysyi.
— Kävi.
— Mitä sanoit?
— Että en palaa.
Maria kauhoi hänelle keittoa lautaselle ja työnsi viereen palan leipää.
— Hyvä tyttö. Pidä kiinni päätöksestäsi. Pahin on jo takana.
Aino tiesi kuitenkin, ettei se ollut totta. Vaikein osa oli vasta alkamassa.
Työ klinikalla osoittautui pelastukseksi. Aino saapui aamuisin kahdeksaksi, hymyili potilaille, kirjasi vastaanottoaikoja järjestelmään ja hoiti paperiasioita. Ylilääkäri Sofia oli tiukka, mutta reilu. Hän ei udellut Ainon yksityiselämästä eikä esittänyt tarpeettomia kysymyksiä. Hän antoi Ainon tehdä työnsä, ja juuri sitä Aino tarvitsi.
Kuukauden kuluttua Aino vuokrasi pienen huoneen Hervannasta. Se oli ahdas, ja kalusteet näyttivät siltä kuin ne olisi kannettu sinne jo 1990-luvulla, mutta huone oli hänen omansa. Hän osti uudet lakanat, ripusti ikkunaan verhot ja asetti ikkunalaudalle ruukkuorvokin. Se oli hänen oma paikkansa, tila, jossa kukaan ei saanut määrätä, miten hänen piti hengittää.
Mikaelin puhelut harvenivat vähitellen. Helena lähetti vielä yhden viimeisen viestin: ”Tulet katumaan tätä. Jumala näkee kaiken. Saat rangaistuksen siitä, että hajotit perheen.”
Aino poisti numeron ja esti sen.
Kului puoli vuotta.
Kevät saapui Tampereelle myöhässä mutta päättäväisesti. Lumi suli viikossa, puut alkoivat vihertää ja ihmiset riisuivat raskaat talvitakkinsa. Aino käveli töistä kotiin puiston poikki, kun hän näki Mikaelin.
Mies istui yksin penkillä, kumarassa, ja näytti ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen vieressään maata vasten nojasi kainalosauvat.
Aino aikoi jatkaa matkaa, mutta Mikael kohotti katseensa. Heidän silmänsä kohtasivat.
— Aino…
Ääni oli käheä ja väsynyt. Aino pysähtyi muutaman askeleen päähän.
— Mitä sinulle on tapahtunut?
— Aivoverenvuoto, Mikael sanoi ja väänsi suunsa katkeraksi hymyntapaiseksi. — Kaksi kuukautta sitten. Vasen puoli on yhä heikko. Lääkärien mukaan syynä oli stressi ja täydellinen uupumus.