– Älä edes kuvittele työntäväsi naamaasi ulos siitä huoneesta, senkin röyhkeä tyttö! Jos ilmestyt näkyviin, saat kyllä nähdä, mitä siitä seuraa! anoppi sähisi.
– Et todellakaan tule tänne! Helena kääntyi niin äkisti, että hänen strassikorvakorunsa heilahtivat ja heittivät seinälle kirkkaita valonvälähdyksiä. – Niin kauan kuin Korhoset ovat täällä, en halua nähdä sinusta vilaustakaan. Istu siinä pienessä kopissasi ja ole hiljaa!
Aino jähmettyi keittiön raolleen jääneen oven viereen tiskipyyhe puristettuna nyrkkiinsä. Kapeasta raosta hän näki, kuinka Helena asetteli sohvapöydälle maljakkoa, joka oli täynnä tekoruusuja, silitti lautasliinoja suoriksi ja tarkisti, että kristallilasit seisoivat tarjottimella täsmälleen samassa rivissä.
– Äiti, rauhoitu nyt… Mikael yritti aloittaa, mutta Helena huitaisi poikansa sanat syrjään kuin olisi karkottanut ärsyttävää kärpästä.
– Tästä puuttuisi enää se, että joutuisin häpeään ihmisten edessä! Korhoset tulevat tänne, näkevät tämän… hän vaikeni hetkeksi, etsi sopivaa nimitystä ja jatkoi sitten: – näkevät hänet, ja mitä he muka ajattelevat? Että poikani on mennyt naimisiin kenen tahansa kanssa?
Aino sulki oven äänettömästi. Hänen sormensa tärisivät, mutta hän pakotti hengityksensä tasaiseksi. Kolme vuotta. Kolmen vuoden ajan hän oli asunut tässä Hämeenkadun asunnossa Tampereen keskustassa, ja joka ikinen kerta, kun taloon tuli vieraita, hänet piilotettiin kuin jokin häpeällinen salaisuus. Kuin viallinen tavara, jota ei kehdattu asettaa näyteikkunaan.
Kymmenen minuutin kuluttua ovikello soi. Aino kuuli, miten Helena liverteli vieraille makealla äänellään, miten eri äänet sekoittuivat eteisessä ja miten Mikael nauroi. Se oli hänen seurapiirinaurunsa, sellainen kevyt ja huoleton nauru, jota Aino ei koskaan saanut kuulla kahden kesken.
Hän seisoi oman huoneensa ikkunan ääressä, sen ”kopin”, kuten Helena sitä nimitti, ja katseli iltaan tummuvaa kaupunkia.
Lokakuun hämärä laskeutui nopeasti. Vastapäisten talojen ikkunoihin syttyi valo toisensa jälkeen. Äkkiä Aino huomasi miettivänsä, kuinka monen ikkunan takana oli hänen kaltaisiaan naisia. Naisia, jotka piiloutuivat toisten katseilta. Naisia, joista oli tehty näkymättömiä omassa kodissaan.
Hän oli kasvanut Heinolassa tavallisessa perheessä. Isä oli ollut töissä tehtaalla, äiti kirjastossa. Ammattiopiston jälkeen Aino oli muuttanut Tampereelle, vuokrannut huoneen Hervannasta ja saanut paikan hammasklinikan vastaanotossa. Siellä hän oli tavannut Mikaelin. Mies oli tullut hammashoitoon, hymyillyt, laskenut leikkiä ja pyytänyt häntä kahville. Silloin Mikael oli tuntunut toisenlaiselta. Tai ehkä Aino oli vain halunnut uskoa niin.
– Aino, tuo lisää jäitä, Mikaelin ääni kantautui olohuoneesta. Sävy oli sellainen, jolla puhuttiin palvelusväelle.
Aino otti jääpalamuotin pakastimesta ja meni olohuoneeseen. Huoneessa leijui kalliin hajuveden ja konjakin sekoittunut tuoksu. Korhosen pariskunta, tyylikkäästi pukeutunut vanhempi mies ja nainen, istui pöydän ääressä. Heidän vieressään Helena sädehti kuin koristeltu joulukuusi.
– Ai, siinäpä meidän pikku apulaisemme onkin, Helena sanoi vilkaisemattakaan Ainoon. – Laske se pöydälle ja mene sitten.
Rouva Korhonen, noin kuusikymppinen nainen, jonka katse oli viileä ja arvioiva, mittaili Ainoa päästä varpaisiin.
– Kuka hän on? Uusi kotiapulainenko?
Ilma tuntui pysähtyvän. Aino asetti jääastian pöydälle ja nosti katseensa. Mikael oli painanut silmänsä puhelimeen. Helenan huulilla pysyi väkinäinen hymy.
– Ei suinkaan, Liisa! Hän on… no, eräs kaukainen sukulainen. Auttelee joskus kotitöissä.
Sukulainen. Hänen poikansa vaimo oli muuttunut ”kaukaiseksi sukulaiseksi”.
Jokin Ainon sisällä naksahti hiljaa, melkein huomaamatta. Silti hän tunsi tuon pienen äänen kulkevan läpi koko kehonsa. Hän pyyhkäisi kätensä hitaasti esiliinaan, avasi solmut ja riisui sen yltään. Sitten hän taitteli esiliinan huolellisesti ja laski sen tuolin selkänojalle.
– Olen hänen vaimonsa, Aino sanoi matalalla, mutta selkeällä äänellä. – Mikaelin vaimo. Olemme olleet naimisissa kolme vuotta.
Helena ponnahti pystyyn niin rajusti, että kahvikuppi kaatui ja tumma neste levisi pöytäliinalle.
– Sinä… kuinka sinä kehtaat! Ulos täältä! Heti pois olohuoneesta!
– En, Aino vastasi ja pudisti päätään. – En mene minnekään. Olen saanut tarpeekseni siitä, että joudun piileskelemään omassa kodissani.
Mikael nosti vihdoin katseensa puhelimesta. Hänen kasvoillaan välähti hämmennystä, ärtymystä ja jotakin vielä nolompaa: pelkoa omaa äitiään kohtaan.
– Aino, älä järjestä kohtausta. Mene huoneeseesi. Puhutaan tästä myöhemmin.
– Myöhemmin? Aino naurahti kuivasti. – Me olemme eläneet kolme vuotta siinä ”myöhemmin”. Sitten kun äiti ei kuule. Sitten kun vieraat ovat lähteneet. Sitten kun hän nukkuu. Minä en enää odota sitä sinun myöhempääsi.
Korhoset istuivat sanattomina, selvästi yllättyneinä tilanteen saamasta käänteestä. Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
– Sinä… sinä kiittämätön röyhkimys! Minä otin sinut tähän taloon säälistä! Annoin sinulle ruoan, katon pään päälle, vaatteetkin, ja näin sinä maksat takaisin…
– Säälistäkö? Ainon ääni vahvistui sana sanalta. – Minä tulin tähän kotiin, koska teidän poikanne meni kanssani naimisiin. Ja te olette ensimmäisestä päivästä lähtien tehneet kaikkenne, jotta tuntisin olevani palvelija enkä perheenjäsen.
Hän haki eteisestä laukkunsa ja nappasi takkinsa käsivarrelleen. Hänen kätensä alkoivat jälleen vapista.