Laura olisi tahtonut vastata pisteliäästi, mutta sanat jäivät tulematta. Helena oli osunut liian tarkasti.
Samana iltana Mikael palasi kotiin tavallista myöhemmin. Hän riisui takkinsa hitaasti, tuli keittiöön ja istuutui pöydän ääreen sellaisella ilmeellä, jolla yleensä aloitettiin ”asialliset” keskustelut.
— Laura, meidän täytyy jutella.
— Jutellaan vain. Mutta jätä kiertely väliin.
Mikael rykäisi.
— Johanna tarvitsee rahaa. Heillä on se remontti kesken, ja remonttimiehet painavat päälle. Voisitko lainata bonuksestasi tuhat euroa? Vain pariksi kuukaudeksi.
Laura katsoi häntä niin tyynesti, että Mikael alkoi itse hermostua.
— En.
— Etkö edes harkitse?
— Mitä siinä pitäisi harkita? Kuukausi sitten minä olin teidän mielestänne sydämetön. Nyt minusta pitäisi yhtäkkiä tulla pankki.
— Hän on minun siskoni.
— Ja ne ovat minun rahojani.
— Sinä takerrut taas kaikkeen.
— En, Mikael. Minä vain lakkasin olemasta kätevä ratkaisu.
Olohuoneesta kuului Helenan ääni. Se oli yllättävän vakaa.
— Ja hyvä niin.
Mikael kääntyi hämmentyneenä.
— Äiti, oletko tosissasi?
— Täysin. Nyt riittää se näytelmä, jossa Laura on velvollinen paikkaamaan teidän kaikkien sotkut. Johanna elää näyttävästi ja laskee aina sen varaan, että joku muu tulee apuun. Sinä taas olet koko ikäsi istunut kahden naisen välissä ja kuvitellut, että sitä sanotaan rauhan säilyttämiseksi. Ei sitä siksi sanota. Sitä sanotaan sillä, että muut tekevät työn puolestasi.
— Kiitos vain, äiti. Todella kannustavaa.
— En minä nyt sinua kannusta. Minä olen vihdoin alkanut ajatella. Ei Johanna minulle ruokaa tehnyt, lääkkeitä hakenut eikä lääkärissä kuljettanut. Et sinäkään. Joten älä kehtaa katsoa Lauraa niin kuin hän olisi teidän yhteinen lompakkonne.
Mikaelin kasvot valahtivat kalpeiksi.
— Onko teillä täällä joku liittouma?
— Ei, Laura sanoi hiljaa. — Tässä vain keskustellaan ensimmäistä kertaa niin, ettei minua ole jo etukäteen määrätty syylliseksi.
Mikael nousi ja meni huoneeseen. Ovi pamahti kiinni, mutta ei enää entisellä voimalla. Se kuulosti enemmän ihmiseltä, joka oli äkkiä huomannut vanhan tempun menettäneen tehonsa.
Muutaman päivän kuluttua Helena kutsui Lauran luokseen.
— Tule istumaan. Äläkä säikähdä, en minä ole kuolemassa.
— Tuollaisella aloituksella ihminen harmaantuu hetkessä.
Helenan sylissä lepäsi paksu kansio täynnä papereita.
— Mieheni kuoleman jälkeen ja mökin myynnistä minulle jäi vähän rahaa. Ei mitään suuria summia, mutta jotakin kuitenkin. Olen säästänyt niitä pahan päivän varalle ja ajatellut, että annan ne joskus Mikaelille. Nyt päätin toisin. Sinä otat osan ja lähdet yksin lomalle.
Laura ei pystynyt edes naurahtamaan.
— Te laskette leikkiä.
— En laske. Sinä olet näiden vuosien aikana valuttanut tähän taloon niin paljon voimaa, etten minä enää kestä katsoa sitä vierestä. Ihmisellä pitää olla edes pala elämää, joka ei pyöri toisten halujen ja vaatimusten ympärillä.
— En minä voi ottaa.
— Voit, ja otat. Ajattele sitä korvauksena henkisestä kulutuksesta. Äläkä ala väittää vastaan. Minä sekoitin aivan liian pitkään järjestyksen ja määräilyn toisiinsa. Se saa nyt riittää.
Laura istahti tuolin reunalle ja ymmärsi äkkiä jotakin yksinkertaista mutta kipeää. Hän ei ollut taistellut kaikki nämä vuodet vain anoppiaan vastaan. Vastassa oli ollut kokonainen tapa elää: nainen kantaa, nielee, hymyilee ja vielä kiittää siitä, että häntä ylipäätään pidetään perheenjäsenenä. Kaikkein kummallisinta oli, että tämän sanoi ääneen ensimmäisenä juuri se ihminen, jolta Laura oli vähiten odottanut inhimillistä elettä.
Eteisestä kuului ulko-oven kolahdus. Mikael kurkisti keittiöön.
— Juotteko teetä?
— Juomme, Helena vastasi ennen Lauraa. — Ja sinä istut myös. Me alamme opetella elämään niin, ettei kaikkea kaadeta yhden naisen niskaan. Aloitetaan helposta: vapun tienoilla Johannalle menet auttamaan sinä yksin. Laura lähtee lepäämään.
— Minne? Mikael kysyi neuvottomana.
Laura katsoi ikkunasta ulos. Räystäiltä tippui vettä, pihalla jyrisi roska-auto, naapuri raahasi perunapussia, ja rappukäytävän edessä teinit tupakoivat teeskennellen, ettei kukaan huomannut heitä. Aivan tavallinen suomalainen lähiökevät: likainen, meluisa, lupaamatta mitään erityistä. Silti Laura tunsi olonsa äkkiä kevyeksi.
— Minne haluan, hän sanoi. — Näyttää siltä, että minulla on vihdoin siihen oikeus.
Se tuntui oudolta. Ei siksi, että anoppi ei yllättäen ollutkaan talon pelottavin ihminen. Vaan siksi, ettei maailma muuttunut suurista puheista eikä juhlallisesta sovinnosta. Se muuttui sillä hetkellä, kun joku lakkasi pitämästä sinua itsestään selvänä apuvälineenä. Joskus jopa se ihminen, joka oli vuosikausia hyötynyt siitä ensimmäisenä.