— En tietenkään. Otin sen ensimmäiseltä vastaantulijalta bussipysäkillä.
Helena päästi melkein naurahduksen, mutta irvisti heti kivusta.
— Sinulla on aina piikki valmiina.
— Millä muullakaan minä pysyisin kasassa? Ilman sitä olisin huutanut jo aikoja sitten.
Laura kaatoi lientä pieneen mukiin ja ojensi sen hänelle. Anoppi joi muutaman kulauksen, oli hetken hiljaa ja kysyi sitten matalalla äänellä:
— Kävikö Mikael?
— Aamulla. Istui kymmenen minuuttia ja kiirehti töihin.
— Entä Johanna?
— Soitti. Sanoi, ettei hänen ole helppo katsoa tällaista.
— Vai niin.
Siihen lyhyeen vastaukseen mahtui enemmän totuutta kuin perheen pitkiin puheisiin viimeisten kymmenen vuoden aikana.
Kun kotiuttamisesta alettiin puhua, Johanna muuttui äkkiä hämmästyttävän kiireiseksi. Milloin lapsilla oli jotain, milloin kylpyhuoneessa oli remonttimies, milloin aviomies ei pitänyt ajatuksesta, milloin nuorimmalla oli yskä. Ja vanha ihminen tarvitsi tietenkin rauhaa.
Mikael istui samana iltana keittiössä, pyöritteli lusikkaa sormiensa välissä ja puhui enemmän pöytälevylle kuin vaimolleen.
— En minä tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Palkata hoitaja? Se maksaa. Eikä äiti siedä vieraita ihmisiä.
— Minut hän siis sietää? Laura kysyi.
— Älä nyt aloita.
— En minä aloittanut. Te aloitatte aina silloin, kun se sopii teille.
Mikael kohotti katseensa. Tällä kertaa hänen silmissään ei ollut ärtymystä vaan aitoa neuvottomuutta.
— Laura, ihan oikeasti. Mitä me tehdään?
Laura katsoi hänen kasvojaan ja tajusi yhtäkkiä kirkkaasti jotain: tässä tarinassa avuttomimpia eivät olleet naiset. Kaikkein avuttomin oli se ihminen, jolle oli vuosikymmenten ajan sopinut, ettei hänen tarvinnut päättää mistään.
— Otetaan hänet meille, Laura sanoi.
— Oikeastiko?
— Kyllä. Mutta sanon tämän kerran, ja sanon sen selvästi. Minä en ole palvelija, en ukkosenjohdatin enkä ilmainen hoitaja. Autan ihmistä toipumaan. Jos käskyttäminen, moitteet ja selkääni nouseminen alkavat, tämä loppuu samana päivänä.
— Kiitos.
— Älä kiitä minua. Opettele mieluummin tekemään edes jotakin ilman, että äiti tai vaimo seisoo vieressä.
Ensimmäiset päivät kotona Helena oli harvinaisen hiljainen. Sitten vanha sävy alkoi palata.
— Laura, puuro on liian paksua.
— Lisää siihen kiehuvaa vettä.
— Laura, hyllylläsi on pölyä.
— Ota liina.
— Laura, avaa ikkuna.
— Se on jo auki. Et vain huomannut.
Neljäntenä päivänä Laura jäi seisomaan oviaukkoon ja puhui rauhallisesti, ääntään korottamatta.
— Sovitaan tämä nyt heti. Olette täällä, koska tarvitsette apua. Minä teen ruokaa, pesen pyykkiä, muistutan lääkkeistä ja vien teidät lääkäriin. Mutta te ette enää tarkasta, miten minä elän, ettekä johda minua omassa kodissani. Jos se ei käy, soittakaa Johannalle. Ehkä kaikki hänen esteensä katoavat yhtäkkiä.
Helena puristi huulensa kapeaksi viivaksi.
— Sinä puhut töykeästi.
— Mutta ymmärrettävästi.
— Mainitsin vain pölystä.
— Ette. Kokeilitte, toimiiko vanha kaava vielä. Ei toimi.
Anoppi vaikeni pitkäksi aikaa. Sitten hän nyökkäsi yllättäen.
Sen jälkeen asunto tuntui ensimmäistä kertaa kevyemmältä hengittää. Iltaisin Helena istui keittiössä ja kuori hitaasti vihanneksia, jotta ei tuntisi itseään pelkäksi huonekaluksi. Laura valmisti päivällistä, kuunteli olohuoneesta kuuluvaa television tasaista mutinaa ja ajatteli, että hiljaisuus oli sitä, ettei tarvinnut koko ajan puolustella omaa ei-sanaansa.
Eräänä päivänä Helena aloitti itse.
— Minun anoppini oli pahempi kuin minä. Paljon pahempi. Hän veti sormella hyllyjä pitkin ja sanoi vieraille minun kuulteni, että keittoni maistui kuin alivuokralaisen tekemältä. Silloin ajattelin, että kunhan itse vanhenen, minä kyllä tiedän, miten asiat tehdään oikein. Taisi vain käydä niin, että siirsin eteenpäin sen, minkä olin itse niellyt.
— Sukupolvien välinen kiusaamisen viestikapula, Laura totesi.
— Siltä se näyttää. Mutta tiedätkö, mikä siinä on iljettävintä? Minä todella kuvittelin pitäväni perheen koossa. Todellisuudessa järjestin kaikkia vain riviin.
— Joillekin se sopi erinomaisesti.
— Puhutko Mikaelista?
— Kenestä muustakaan. Aika mukava rooli: seisoa ikuisesti äidin ja vaimon välissä, olla ratkaisematta mitään ja huokailla sitten, että naiset ovat hankalia.
Helena laski veitsen pöydälle.
— Kuulin, kun hän puhui Johannalle parvekkeella. Hän sanoi: ”Laura marisee vähän ja tekee sen kuitenkin.” Tiesitkö?
Laura jähmettyi pyyhe käsissään.
— En. Mutta se kuulostaa häneltä.
— Ja minä, vanha hölmö, ymmärsin vasta sairaalassa, kuka tuli luokseni heti ja kuka piiloutui pätevien syiden taakse.