Laura luki viestit, poisti ne yksi toisensa jälkeen ja käänsi työpäivän jälkeen kulkunsa muualle kuin kotiin. Hän meni uimahalliin. Puoli tuntia altaassa, veden alla ja omassa hiljaisuudessa, teki enemmän hyvää kuin yksikään perheneuvottelu. Siellä kukaan ei käskenyt pilkkomaan perunasalaatin aineksia, eikä ketään kiinnostanut, miksei hän hymyillyt.
Kotiin hän palasi vasta kymmenen maissa. Asunnossa leijui pakasteruoan haju, Mikaelin tyytymättömyys ja jonkun muun odotukset.
Kaksi päivää ennen juhlia Mikael ilmestyi makuuhuoneen ovelle ilmeellä, joka kertoi hänen loukkaantuneen jo etukäteen siihen vastaukseen, jonka arveli saavansa.
— Kuule, olisi yksi juttu.
— Nyt pelottaa jo valmiiksi.
— Äiti päätti pitää juhlat Johannan luona. Mutta niiden uuni on ihan surkea, ylävastus polttaa kaiken. Tekisit edes sen sinun liharuokasi ja sen tortillarullan. Me haetaan ne. Sinun ei tarvitse edes tulla.
— Miten antelias tarjous.
— Laura, älä aloita tuota ivailua.
— Millä äänensävyllä minun sitten pitäisi vastata? Kiitollisena? Sanoin jo, että en.
— Sinä teet tämän tahallasi. Haluat vain näyttää luonteesi.
— En, Mikael. Minä vain kieltäydyn ensimmäistä kertaa asiasta, joka on ollut minulle vastenmielinen jo kauan.
— Sinun takiasi koko juhla menee pilalle.
— Ei minun takiani. Vaan siksi, että te olette tottuneet rakentamaan juhlan yhden ihmisen varaan.
Mikael jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja tokaisi sitten:
— Sinusta on tullut ilkeä.
— Ei. Minusta on tullut väsynyt. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Lauantaina Laura lähti kotoa yhdeltätoista. Hän kävi leikkauttamassa hiuksensa, poikkesi kirjakauppaan ja istui sen jälkeen kauppakeskuksen kahvilassa lukemassa. Lasin takana virtasi ostoskärryjä, muovikasseja ja lapsia liian suurissa toppatakeissa. Hän ei tuntenut itseään iloiseksi, mutta ei myöskään syylliseksi. Oli vain hiljaista. Aivan kuin joku olisi viimein sammuttanut keittiön liesituulettimen, joka oli vuosikaudet jyrissyt hänen päänsä sisällä.
Puhelimen hän oli laittanut äänettömälle. Kun hän illalla vilkaisi näyttöä, siellä odotti kaksitoista vastaamatonta puhelua Mikaelilta, kahdeksan Johannalta ja lyhyt viesti: ”Äiti on kaupunginsairaalassa. Verenpaine. Tule heti.”
Päivystyksessä haisi märiltä takeilta, lääkkeiltä ja hermostukselta. Mikael istui muovituolilla hartiat lysyssä. Johanna seisoi juhlapuserossaan ja itki siihen sävyyn kuin koko tilanteen suurin uhri olisi ollut hän itse.
— Mitä tapahtui? Laura kysyi.
— Mitä tapahtui? Johanna ponnahti heti vastahyökkäykseen. — Sitä, että äiti oli tämän sekasotkun takia vähällä pyörtyä. Lämmin ruoka myöhästyi, lapset kaatoivat yhden vadin, äiti hermostui ja verenpaine nousi taivaisiin. Jos sinä olisit auttanut, tätä ei olisi sattunut.
— Mitä lääkäri sanoi? Laura ei edes kääntänyt katsettaan häneen.
— Toistaiseksi puhutaan hypertensiivisestä kriisistä, Mikael vastasi matalalla äänellä. — Odotetaan vielä.
— Ottiko hän aamulla lääkkeensä?
Johanna vaikeni hetkeksi.
— En minä tiedä. Hän oli jalkeilla seitsemästä asti. Leikkeleet, alkupalat, kakku, vieraat…
Laura katsoi häntä hitaasti.
— Eli kukaan ei huolehtinut siitä, että verenpainepotilas ottaa lääkkeensä, mutta kaikki kyllä varmistivat, että pöydässä on pieniä suolapaloja.
— Älä viisastele, Johanna tiuskaisi. — Nyt ei ole sen aika.
— Juuri nyt on. Se vain ei miellytä teitä.
Tutkimushuoneesta astui ulos lääkäri, väsyneen näköinen mutta napakka nainen, josta ei herunut turhaa pehmeyttä.
— Korhosen omaiset?
— Kyllä.
— Tila on vakaa. Aivohalvausta ei ole. Verenpaineen nousun aiheuttivat stressi, rasitus ja lääkkeiden väliin jääminen. Huomenna tuotte hänelle aamutakin, tohvelit ja vettä. Ja seuraavalla kerralla, jos nainen on yli kuusikymppinen, älkää juoksuttako häntä koko päivää juhlapöydän ympärillä.
Johanna alkoi taas itkeä. Mikael painoi päänsä alas. Laura huomasi, ettei tuntenut vihaa, vaan tahmeaa, raskasta uupumusta. Kaikki olivat aikuisia ihmisiä, mutta käyttäytyivät kuin elämä olisi koulun kevätjuhla, jossa tärkeintä on, että tarjoilupöytä näyttää kunnolliselta.
Seuraavana päivänä hän vei sairaalaan Helenalle vaatekassin ja termospullollisen lientä. Helena makasi vuoteessa oudon hiljaisena, ilman tavallista komentavaa ryhtiään. Siinä ei ollut ankaraa perheen matriarkkaa, vaan iäkäs ja lopen väsynyt nainen.
— Tulit sitten, Helena sanoi tervehdyksen sijaan.
— Tulin.
— Eikö Johanna päässyt?
— Johannalla on lapset, mies, ruuhkat ja herkkä sielunrakenne. Kaikkea vakavaa siis.
Anoppi sulki silmänsä.
— Älä pistä. Päätä särkee niin että halkeaa.
— Hyvä on, mennään sitten ilman ylimääräistä. Toin vaatteet ja lientä.
Helena raotti silmiään.
— Keititkö tämän itse?