”Mutta ilman minua” — Laura sanoi tyynesti, kieltäytyen isännöimästä äidin kuusikymmentäkuusivuotisjuhlia

Epäreilua, nöyryyttävää ja sydäntäriipivää, mutta totta.
Tarinat

— Laura, pilailetko sinä minun kustannuksellani? Olen sanonut tämän jo kolmesti: lauantaina meille tulee kahdeksantoista ihmistä. Kahdeksantoista. Aili-täti Turusta, Janne perheineen, Antti ja Sari, Minna miehensä kanssa. Minun merkkipäivääni ei vietetä missään kebabkioskissa vaan kotona, — Helenan ääni kimpoili keittiön kaakeleista kuin vanha kaiutin olisi väännetty täysille.

Laura laski mukinsa tiskialtaaseen eikä kääntynyt heti. Ikkunan takana parkkipaikan maaliskuinen lumi oli harmaata ja nuhjuista; sen alta pilkotti musta sohjo, johon sekä renkaat että ihmiset tuntuivat juuttuvan. Näky oli rehellinen ja koruton, aivan kuten hänen elämänsä viime vuosina.

— En minä pilaile, Helena. Sanon vain, ettei minulla ole aikaa eikä voimia ruokkia kahdeksaatoista ihmistä. Meillä on kaksio, ei kunnanviraston ruokala.

— Taas tuo alkaa, — anoppi levitti käsiään. — Viisi salaattia, kaksi lämmintä ruokaa, leikkeleet ja kakku. Sillä tavalla kunnolliset ihmiset juhlivat. Minä olen elänyt niin koko ikäni.

— Eläkää sitten, — Laura vastasi tyynesti. — Mutta ilman minua.

Eteisestä ilmaantui Mikael. Hän ei oikeastaan tullut sisään, vaan ilmestyi paikalle sillä tavalla kuin ihminen, joka toivoo sattuvansa vain olemaan lähettyvillä ja voivansa myöhemmin väittää, että hänet vedettiin mukaan.

— Mitä täällä tapahtuu?

— Täällä sinun vaimosi ilmoittaa, että minun syntymäpäiväni on hänelle rasite, — Helena lausui terävästi. — Onhan se kauhea taakka, kun pitäisi ottaa sukulaiset vastaan.

— En minä niin sanonut, — Laura katsoi miestään. — Sanoin, etten aio seistä kahta päivää hellan ääressä, kantaa sen jälkeen lautasia pöytään ja yöllä hinkata rasvaa uunista, sillä aikaa kun muut pohtivat, miten minusta on tullut niin ”kärttyinen”.

— Laura-kulta, eikö tätä voisi hoitaa ilman draamaa, — Mikael huokaisi väsyneesti. — Äidillä on kuusikymmentäkuusivuotispäivä. Sellainen on vain kerran elämässä.

— Luojan kiitos vain kerran. Jos tällainen ohjelmanumero olisi joka vuosi, minut olisi kannettu jo ulos.

— Sinä olet röyhkeä, — Helena sihahti. — Ymmärrätkö sinä lainkaan, kenelle puhut?

— Ymmärrän oikein hyvin. Ihmiselle, joka ei pyydä vaan käskee. Ja kuvittelee, että muiden aika on ilmaista.

— Muiden? — anoppi siristi silmiään. — Olenko minä sinulle muka vieras kahdentoista avioliittovuoden jälkeen?

— Silloin kun tarvitaan apua, olen perhettä. Kun pitäisi kunnioittaa minun rajojani, olenkin yhtäkkiä ulkopuolinen. Kätevä järjestely.

Mikael nykäisi olkapäitään.

— Laura, älä nyt ala nostaa meteliä joka asiasta. Mikä tässä on niin mahdotonta? Salaatit voi tehdä perjantaina, lihat lauantaina. Me autamme.

— Ketkä ”me”? — Laura kääntyi häneen koko vartalollaan. — Sinäkö, joka viime uutenavuotena menit toisen snapsin jälkeen ”viideksi minuutiksi lepäämään” ja heräsit yhdeltä yöllä, kun minä yksin kuurasin astioita? Vai sisaresi Johanna, joka osaa lähinnä sanoa, että ”minä ehkä lisäisin vähän tilliä”?

— Johannaa et vedä tähän, — Helena leimahti heti. — Hänellä on lapset.

— Ja minullako on kumiset kädet ja varaselkäranka?

— Sinä teet toimistotyötä, et ole kaivoksessa, — Helena katkaisi. — Älä esitä loppuun ajettua työhevosta.

— Kiitos diagnoosista. Siinä tapauksessa vastaukseni on lopullinen: täällä ei järjestetä mitään juhlia, enkä minä rupea kokiksi.

Hetkeksi keittiöön laskeutui hiljaisuus, sellainen kuin ennen kuin muuntaja pamahtaa.

— Mikael, kuulitko sinä? — anoppi korotti ääntään. — Vaimosi ajaa minut ulos.

— Laura, nyt sinä menet liian pitkälle, — Mikael sanoi katsomatta häntä silmiin. — Tämän olisi voinut sanoa normaalistikin.

— Juuri näin sanotaan normaalisti. Ei on aivan tavallinen sana. Teidän suvussanne sitä ei vain ole koskaan opeteltu kunnioittamaan.

Seuraavat viisi päivää kodissa vallitsi erityinen hiljaisuus, sellainen joka uuvuttaa enemmän kuin riita. Mikael söi kaupan valmisleikkeitä ja eineksiä, rapisteli pakkauksia ja osoitti koko olemuksellaan kokevansa tragediaa: vaimo oli lakannut toimimasta palvelupisteenä. Helena muutti tyttärensä luo, mutta ehti sieltäkin käsin pistellä viesteillään. Johanna lähetti pitkät rimpsut messengerissä; niissä sana ”äiti” esiintyi paljon useammin kuin varsinainen ajatus.

”Ajattelitko edes, miten pahalta hänestä tuntuu?”

”Onko todella niin vaikeaa olla kerran vuodessa yhtä perhettä?”

”Mikael on todella poissa tolaltaan, sinä käyttäydyt kylmästi.”

Laura ei vastannut heti. Hän tuijotti puhelimen näyttöä ja tunsi, miten jokainen viesti yritti vetää häntä takaisin samaan vanhaan rooliin.

Helmin Mokki