sen neuvottomuudeksi ja kiirehti selittämään asiaa pidemmälle.
— Sarilla on todella hankala tilanne. Hän kulkee kahden lapsen kanssa vuokrahuoneesta toiseen. Mies on jatkuvasti tien päällä, eikä hänestä juuri apua ole. Täällä taas olisi kaikki valmiina. Talo seisoo suurimman osan ajasta tyhjillään. Sinäkin käyt täällä vain silloin tällöin. Eihän hyvän paikan pidä antaa olla käyttämättä.
Anna käänsi katseensa hitaasti mieheensä.
— Mikael?
Mikael rykäisi, hieraisi nenänvarttaan ja alkoi puhua sellaisella äänellä kuin kyse ei olisi ollut vieraiden ihmisten muuttamisesta taloon, vaan multapussien siirtämisestä katoksen alle.
— Anna, älä nyt heti kiihdy. Äiti on tässä tavallaan oikeassa. Talohan on oikeasti enimmäkseen tyhjänä. Sarilla on lapset, ja he tarvitsisivat raitista ilmaa. He voisivat asua täällä jonkin aikaa ja samalla pitää paikkaa silmällä. Sehän helpottaisi sinuakin.
Anna työnsi mukinsa syrjään. Savi raapaisi pöydän pintaa vasten.
— Kuka tämä Sari on? hän kysyi.
— Minun serkkuni tytär, Helena vastasi nopeasti. — Ei mitään vieraita ihmisiä.
— Teille ehkä ei. Minulle kyllä.
— No miksi sinun pitää heti ottaa tuollainen asenne? Helena nyrpisti suutaan. — Sukulaiset ovat sukulaisia.
Anna nousi pöydästä. Ei äkisti eikä teatraalisesti, vaan aivan rauhallisesti. Hän käveli ikkunan luo ja katsoi pihalle, missä kasvihuoneesta nostettu taimilaatikko lojui maassa. Hän tunsi, kuinka kasvoille nousi raskas, tiukka tunne, ja tiesi, että hetken kuluttua hänen äänensä muuttuisi kovaksi. Se ei pelottanut häntä. Joskus ihmisille oli puhuttava juuri niin, jotta sanat menisivät perille.
— Tarkennetaanpa nyt, hän sanoi kääntymättä. — Kuka on kutsunut ketään asumaan minun talooni?
Hänen takanaan tuli lyhyt, epämukava hiljaisuus.
— No… me puhuimme siitä, Helena sanoi nyt jo huomattavasti epävarmemmin. — Mikaelin kanssa. Hän on kuitenkin miehesi, ei asia ole hänelle yhdentekevä.
Anna kääntyi ympäri.
— En kysynyt, kenen kanssa te olette puhuneet. Kysyin, kuka on esittänyt kutsun.
Mikael nosti vihdoin päätään, mutta ei katsonut vaimoaan silmiin.
— Sanoin äidille, että asiaa voisi ehkä harkita, hän mutisi. — Vain harkita, Anna. Ei tästä tarvitse tehdä riitaa.
— Ei riitaa? Anna toisti. — Te tulette minun perintötalooni, käytte läpi pihan, huoneet, liiterin ja saunan, mietitte minne vieraiden sängyt asetellaan, ja äitisi puhuu jo muuton aikataulusta. Tätäkö sinä kutsut harkitsemiseksi?
Helena näytti painuvan kasaan. Hänen aiempi emännöivä sävynsä säröili, mutta hän yritti vielä säilyttää kasvonsa.
— Mitä pahaa siinä nyt on? Minä ajattelin asiaa inhimillisesti. Eihän tässä ketään kadulle olla ajamassa, päinvastoin. Talossa olisi joku katsomassa perään. Käykö täällä talvella kukaan? Ei käy. Jos siellä asuisi ihmisiä, he lämmittäisivät uunia, kolaisivat lumet ja pitäisivät pihaa kunnossa.
— Minun pihaani? Anna kallisti päätään. — Millä perusteella?
— Koska heillä on vaikea tilanne.
— Puolella maata on vaikea tilanne. Se ei anna kenellekään oikeutta astua toisen kotiin ja jakaa huoneita valmiiksi sillä aikaa, kun talon omistaja pesee keittiössä mukeja.
Mikael nykäisi olkapäätään.
— Älä puhu äidille noin.
— Miten minun sitten pitäisi puhua? Kuunnella, kun te kaksi päätätte minun omaisuudestani, ja nyökytellä päälle?
— Taas sinä aloitat tuon omaisuutesi kanssa, Mikael sanoi ärtyneenä. — Me olemme perhe.
Anna loi häneen sellaisen katseen, että mies vaikeni kesken lauseen. Hän ei sietänyt sitä, että sanalla perhe peiteltiin jonkun toisen röyhkeyttä.
— Juuri siksi, että olet mieheni, sinun olisi pitänyt ensimmäisenä sanoa äidillesi: ei, tätä asiaa ei ratkaista ilman Annaa. Sen sijaan sinä toit hänet tänne esittelemään taloa.
Helena huokaisi äänekkäästi ja yritti vielä kerran siirtyä hyökkäykseen.
— Kenelle sinä tätä nyt teet vaikeaksi? Eiväthän he olisi tänne iäksi tulossa, vain joksikin aikaa. Syksyllä he voisivat etsiä muuta, jos haluaisivat. Tai ehkä heidän asiansa järjestyisivät siihen mennessä. Sinä puhut kuin kyse olisi jostain palatsista.
— En minä puhu palatsista. Minä puhun omasta talostani. Talosta, jonka sain tädiltäni, jonka paperit minä hoidin, jota minä olen korjannut ja jota minä pidän yllä. Yksikään ihminen ei muuta tänne vain siksi, että se sattuu sopimaan teille.
— Eli et halua auttaa? Helena siristi silmiään.
— Haluan tai en halua, se ei kuulu teille. Te ette tulleet pyytämään. Te tulitte määräämään.
Mikael nousi äkisti seisomaan.
— Anna, puhutaan nyt rauhallisesti. Äiti sanoi asian tökerösti, myönnetään. Mutta kyllähän tästä voi keskustella normaalisti.
— Keskustelu olisi pitänyt käydä ennen kuin hän alkoi valita lapsille huonetta.
Helena tuhahti.
— Voi miten herkkää. Heti tartutaan joka sanaan.
— En minä tarttunut sanoihin. Minä tartuin tarkoitukseen.
Anna käveli naulakolle, irrotti koukusta avainnipun ja laski sen pöydälle Mikaelin eteen.
— Nämä ovat ne avaimet, jotka sinulla oli varmuuden vuoksi?
Mikael nyökkäsi.
— Anna ne tänne.
— Nytkö?
— Kyllä. Nyt.
Mies kaivoi taskustaan avaimen ja laski sen äänettömänä toisten viereen. Metalli kilahti lyhyesti pöytälevyä vasten. Anna sulki molemmat avainniput kämmenensä sisään ja jatkoi täysin tyynenä, ilman turhaa kiihtymystä:
— Te syötte tänään lounaan ja lähdette sen jälkeen. Tästä eteenpäin kukaan ei tule tänne ilmoittamatta. En ole kutsunut ketään katsomaan taloa. En ole antanut kenellekään lupaa asua täällä. Jos joku teidän sukulaisistanne kuvittelee jo voivansa muuttaa tähän taloon, kertokaa hänelle, että vastaus on ei.
— Johan löytyi emäntä talolle, Helena sihahti hampaidensa välistä.
— Kyllä. Emäntä. Juuri niin.
Sen jälkeen keskustelu menetti lopullisesti entisen sävynsä. Helena ei enää puhunut tilavista huoneista. Mikael ei yrittänyt teeskennellä, että asia jotenkin selviäisi itsestään. He istuivat yhä Annan keittiössä, mutta se varmuus, jonka kanssa he olivat tulleet taloon, oli kadonnut.
Lounas syötiin kireässä ilmapiirissä. Helena yritti pari kertaa aloittaa puheen säästä ja taimista, mutta sanat katkesivat häneltä itseltäänkin, ja hän vaikeni. Mikael pureskeli ruokaansa nostamatta juuri lainkaan katsettaan. Anna korjasi pöydän, vei tähteet kanoille, ja palatessaan hän näki, että Helena seisoi jo eteisessä ja suoristeli hermostuneesti takkinsa hihoja.
— Me taidamme lähteä, Helena sanoi. — Muuten tulee myöhä.
Hyvää matkaa vain, Anna ei sanonut ääneen. Hän vain nyökkäsi ja avasi oven.
Kun auto katosi tienmutkan taakse, Anna jäi pitkäksi aikaa seisomaan portille. Ilmassa tuoksui märkä maa ja naapurin uunista nouseva savu. Päivä oli sama, tontti oli sama, talokin oli sama, mutta hänen sisällään jokin oli siirtynyt paikaltaan. Ei siksi, että Helena oli puhunut liikaa. Sellaisiin tempauksiin Anna oli tottunut jo aikoja sitten. Paljon pahempaa oli toinen asia: Mikael oli tiennyt kaiken. Eikä vain tiennyt, vaan ollut mukana.
Illan tullen Anna kiersi talon vielä kerran. Hän sulki kaikki ikkunat, tarkisti liiterin ja kävi katsomassa saunan. Ruokakomeron ylimmältä hyllyltä, jonne hän tuskin koskaan kurkisti, hän löysi siististi pinottuja laatikoita, joissa oli lasten astioita — sellaisia, joita Aino-täti oli joskus säilyttänyt naapurin tyttöä varten.