— Tyhjennät sen maalaistalon. Minun sukulaiseni muuttavat sinne, anoppi ilmoitti.
Anna ei heti edes tajunnut, että sanat oli suunnattu hänelle. Hän seisoi kesäisen pesupaikan luona, ravisteli kasvihuonetöiden jälkeen vettä sormistaan ja katseli hajamielisesti penkkejä, joista ensimmäinen vihreä jo pilkisti. Tuuli pyöritti pihalla kuivaa siitepölyä, heilutti aidan vieressä kasvavaa vanhaa omenapuuta, ja vajassa kanat kolistelivat tyytymättöminä ortta vasten. Hän oli juuri päästänyt ne jaloittelemaan.
Aamu oli alkanut levollisesti. Anna oli tullut viikonlopuksi maalle yksin, kuten hän teki joka kevät ja melkein koko kesän ajan. Talon ovet piti avata työviikon jälkeen, uuni tarkistaa, pölyt pyyhkiä, sauna katsoa läpi, piha lakaista ja tontti kiertää. Hän piti siitä puuhasta. Täällä mikään ei tuntunut vieraalta, vuokratulta tai väliaikaiselta. Talo oli jäänyt hänelle Aino-tädiltä, hänen isänsä vanhemmalta sisarelta. Aino oli asunut kylässä koko ikänsä, pitänyt ihmiset etäällä ja päästänyt vain harvoja lähelleen. Loppuvaiheessa voimat olivat pettäneet, ja juuri Annan hän oli kutsunut avukseen. Ei anoppia, ei kaukaisia sukulaisia, ei naapureita, vaan hänet.
Perinnön paperisotaan oli kulunut puoli vuotta. Sen jälkeen meni vielä kokonainen vuosi, ennen kuin paikka alkoi näyttää taas elävältä: kattoa piti paikata, ladon lahot laudat vaihtaa, varaston rojulaatikot purkaa ja puutarha palauttaa jonkinlaiseen järjestykseen.
Anna kiintyi taloon tavalla, joka ei liity seiniin vaan muistoihin. Keittiössä seisoi yhä kapea puinen kaappi, jossa Aino-täti oli säilyttänyt ryynejä. Ikkunan alla huoneessa riippuivat kirjotut liinat. Ne eivät olleet siinä koristeina, vaan siksi, että täti oli tehnyt ne omin käsin ja ollut jokaisesta ylpeä. Verannalla narisi penkki, jonka Annan isä oli aikoinaan korjannut yhden illan aikana, silloin kun hän vielä eli. Millään näistä ei olisi ollut suurta rahallista arvoa, mutta niillä oli sellainen hinta, jota ei voinut selittää ihmiselle, joka tuli mittailemaan pihaa askelillaan ja pohtimaan, mihin vieras kaappi kannattaisi asettaa.
Noin puolentoista tunnin kuluttua Annan saapumisesta portin luona pysähtyi auto. Hän ei edes erityisemmin hämmästynyt nähdessään, kuinka autosta nousi ensin anoppi Helena ja hänen perässään Annan mies Mikael. Yllättävää oli ainoastaan se, etteivät he olleet vaivautuneet ilmoittamaan tulostaan etukäteen.
— Päätimme tulla katsomaan sinua, Helena sanoi reippaasti, aivan kuin olisi saapunut omaan kesäpaikkaansa eikä toisen kotiin. — Mikael sanoi, että olet täällä.
Anna nyökkäsi vain. Mitä hän olisi siihen vastannut? Sisään päästäminen ei houkutellut, mutta hän ei aikonut myöskään ryhtyä väittelemään portilla. Mikael tervehti hillitysti, käänsi katseensa nopeasti muualle ja kumartui auton takakontille hakemaan kassia.
— Äiti toi piirakoita… hän aloitti, mutta vaikeni heti, kun huomasi vaimonsa katseen.
— Toimme lihapullia ja kevyesti suolattuja kurkkuja, Helena korjasi. — Eihän teidän tarvitse täällä pelkällä kuivalla eväällä olla.
Anna päästi heidät taloon. Siinä vaiheessa hän vielä ajatteli, että vierailu oli epämiellyttävä mutta tavanomainen. Helena ilmestyi mielellään kutsumatta, tarkkaili mielellään muiden elämää ja jakoi neuvoja sielläkin, missä niitä ei pyydetty. Silti hänen käytöksessään oli sinä päivänä jotakin uutta. Liian määrätietoista, liian varmaa.
He eivät menneet suoraan keittiöön, kuten vieraat yleensä tekevät. Helena kiersi pihapiirin hitaasti, pysähtyi vajan luo, kurkisti saunaan ja kopautti sormillaan kuistin tuoretta lautaa. Mikael kulki hänen perässään ja vaikeni.
— Hyvin on tehty, anoppi totesi. — Ei tämä ihan heti hajoa.
— Pitäisikö sen hajota? Anna kysyi kuivasti.
— Kunhan sanoin. Monella maalla talot ovat jo vinossa, mutta tämä on vielä vahva. Ja paikka on hyvä. Kauppa on lähellä. Bussi kulkee. Vesi on. Uuni toimii. Täällä olisi ihan helppo asua.
Anna suoristautui, nojasi kämmenensä verannan tolppaan ja katsoi miestään. Tämä oli katsovinaan saunan kattoa.
— Vaihdoitko sinä vajan katon? Mikael kysyi, aivan kuin he olisivat tulleet keskustelemaan pelkistä pihatöistä.
— Vaihdoin. Jo viime syksynä.
— Turhaan sinä kaiken yksin harteillesi otat, Helena sanoi väliin. — Olisit sanonut aikaisemmin. Onhan talossa mieskin.
Anna päästi lyhyen, ilottoman naurahduksen. Juuri Helenan suusta lause kuulosti erityisen onnistuneelta. Koko edellisen kauden aikana Mikael oli käynyt täällä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla paistamassa lihaa, toisella silloin, kun kaupungista piti tuoda maalia ja työkaluja. Molemmilla kerroilla häntä oli kiinnostanut vähemmän talon kunto ja enemmän puhelin sekä mahdollisuus lähteä mahdollisimman pian takaisin.
Kun Anna kaatoi kompottia mukeihin, Helena oli jo ehtinyt sisälle. Hän ei ottanut kenkiä pois kynnyksellä, ainoastaan hidasti askeleitaan hetkeksi, ikään kuin palauttaisi mieleensä, missä mikäkin sijaitsi, vaikka oli käynyt talossa aiemmin vain pari kertaa. Hän kurkisti suureen huoneeseen, sitten pienempään, jossa olivat kapea sänky ja vanha lipasto. Sen jälkeen hän tempaisi varaston oven auki.
— Tilavaa, hän sanoi hiljaa, mutta kuitenkin niin, että jokainen kuuli. — Todella tilavaa. Ja ilma on täällä aivan toisenlaista. Lapsille tämä tekisi hyvää.
Anna laski hitaasti pöydälle veitsen, jolla oli leikannut leipää. Juuri silloin hänen sisällään jokin kiristyi tiukaksi, varuillaan olevaksi solmuksi. Se ei ollut pelkoa eikä hämmennystä. Se oli pikemminkin äkillinen oivallus siitä, ettei kohta puhuttaisi kasvihuoneesta, saunasta tai siitä, miten hyvin maalla saa hengitettyä.
Mikael istuutui jakkaralle ja painoi katseensa pöytään.
— Mille lapsille? Anna kysyi ja piti äänensä niin tasaisena kuin pystyi.
— Kyllä niille tulijoita löytyy, Helena vastasi vältellen ja kuljetti sormiaan ikkunalaudalla. — Tähän voisi laittaa pöydän. Tuonne sängyt. Ja verannalla olisi kesällä suorastaan ihanaa.
Anna ei enää kuunnellut puhetta pöydästä. Hän katsoi miestään. Hän olisi halunnut, että Mikael nostaisi päänsä ja sanoisi edes kerran suoraan, mistä oli kyse. Mutta Mikael vaikeni, aivan kuin hänet olisi tuotu paikalle sattumalta eikä hän itsekään ymmärtäisi mitään.
Helena palasi keittiöön, istui Annaa vastapäätä ja laski kätensä pöydälle sellaisen ihmisen elkein, joka aikoo ilmoittaa jotakin tärkeää ja lopullista.
Silloin se lause lopulta lausuttiin.
— Tyhjennät sen maalaistalon. Minun sukulaiseni muuttavat sinne.
Keittiöön laskeutui sanojen jälkeen sellainen hiljaisuus, että ulkoa kuului, kuinka portti narahti tuulen painamana. Anna tuijotti anoppiaan useita sekunteja räpäyttämättä silmiään. Hän ei ponnahtanut pystyyn, ei huutanut eikä iskenyt kättään pöytään. Hän vain istui paikoillaan ja oli vaiti.
Helena näytti tulkitsevan tuon vaikenemisen hämmennykseksi.