Anna jäi katsomaan pahvilaatikoita, ja hänen mielessään alkoi tahtomattaan muotoutua kuva: joku Sari kulkisi talossa kuin omassaan, ripustaisi pyyhkeensä nauloihin, kantaisi vieraita kasseja eteiseen, nostaisi lapsen jakkaralle ikkunan ääreen ja sanoisi sitten jonain päivänä huolettomasti: ”Mehän olemme jo kotiutuneet tänne.”
Se ajatus virkisti häntä tehokkaammin kuin vahvinkaan kahvi. Anna otti puhelimen esiin ja soitti lähikaupungin lukkosepälle, samalle miehelle, joka oli syksyllä asentanut uuden salvan pihan porttiin.
— Pääsisitteko huomenna käymään? hän kysyi. — Ulko-oven lukko pitäisi vaihtaa. Ja liiterin myös.
— Iltapäivällä onnistuu, mies vastasi.
— Hyvä. Odotan teitä.
Seuraavana päivänä Anna oli portilla vastassa. Hän näytti mestarille, mitä piti vaihtaa ja missä, ja piti huolen siitä, että vanhat lukkopesät lähtivät saman tien miehen mukana pois. Sen jälkeen hän poikkesi Riitan luona. Riitta asui kahden talon päässä ympäri vuoden, toisin kuin moni muu siinä kylän laidalla.
— Riitta, jos näet jonkun minun pihani luona laukkujen kanssa, soita heti. Varsinkin jos he sanovat, että heillä on lupa tulla.
Naapuri kohotti kätensä hämmästyneenä.
— Voi hyvänen aika, minähän juuri aioin kertoa sinulle! Anoppisi kävi täällä jo viime lauantaina. Eikä yksin, vaan jonkun naisen ja pojan kanssa. Seisoivat aidan vieressä ja puhuivat, missä kasvimaa on ja missä sauna. Minä luulin, että sinä tiedät asiasta.
Anna oli hetken hiljaa ja katsoi Riittaa liikahtamatta. Nyt viimeisetkin palat loksahtivat paikoilleen. Kyse ei ollut äkkipikaisesta ehdotuksesta, huonosti harkitusta puheesta tai hetkellisestä röyhkeydestä. Taloa oli jo esitelty. Joku oli jo tuotu aidan taakse katsomaan. Siellä oli jo arvioitu, miten mukavasti kaikki järjestyisi.
— Kiitos kun kerroit, Anna sanoi matalalla äänellä.
Kaupunkiin hän palasi vasta myöhään illalla. Asunto oli hänen omansa, kaksio, ostettu jo ennen avioliittoa. Häiden jälkeen Mikael oli muuttanut hänen luokseen. Aikaisemmin se oli tuntunut täysin luonnolliselta, mutta nyt asia näyttäytyi äkkiä toisessa valossa. Viime aikoina Mikael oli alkanut käyttäytyä liian usein niin kuin toisen oma kuuluisi hänelle ilman eri puhetta. Ei vain mökki maalla, vaan myös Annan aika, voimat ja rauha.
Mikael tuli häntä vastaan eteiseen.
— Miksi et vastannut puhelimeen?
— Minulla oli tekemistä.
— Äiti loukkaantui, ihan tiedoksi vain.
Anna riisui takkinsa rauhallisesti, ripusti sen koukkuun ja vasta sitten katsoi miestään.
— Vaihdoin lukot.
Mikael räpäytti silmiään.
— Mitkä lukot?
— Talon. Ja liiterin. Kenelläkään muulla ei ole enää avaimia sinne.
— Oletko sinä järjissäsi? Mikaelin ääni nousi. — Mikä ihmeen näytelmä tämä nyt on?
— Se johtuu siitä, että äitisi on jo vienyt ihmisiä minun tonttini laidalle ja esitellyt paikkaa heille. Naapuri kertoi.
Mikael epäröi sekunnin murto-osan. Se riitti. Anna näki kaiken.
— Eli sinä tiesit, hän sanoi.
— En minä nyt sillä tavalla tiennyt… Äiti pyysi käymään katsomassa. En minä arvannut, että sinä menet noin pois tolaltasi.
— En minä ole mennyt pois tolaltani. Minä vain en aio antaa teidän kohdella minua hölmönä.
Mikael marssi keittiöön, otti jääkaapista vesipullon, joi muutaman kulauksen ja jatkoi jo avoimen ärtyneenä:
— Anna, sinä viet aina kaiken äärimmäisyyksiin. Ihan tavallisesti olisi voinut auttaa. Ethän sinä edes asu siellä jatkuvasti. Onko se sinulta pois?
Anna nojasi olkapäänsä ovenpieleen. Hänen kasvoillaan ei värähtänyt mikään, mutta sormet puristuivat tiukasti nyrkkiin.
— Onko se minulta pois? Ei. Minusta on kuvottavaa, että te päätitte selkäni takana, että minun omani on yhteistä ja yhteinen on sinun äitisi käytettävissä. Se tässä kuvottaa.
— Taas sinä aloitat.
— En, Mikael. Sinä aloitit. Sillä hetkellä, kun veit äitisi katsomaan toisen ihmisen taloa kuin se olisi vapaana oleva asunto.
Mikael laski pullon pöydälle niin kovaa, että vettä läikkyi reunan yli.
— Toisen ihmisen, toisen ihmisen… Mikä minä sitten sinulle olen? Vieras?
— Aviomies. Sellainen, jonka olisi pitänyt pitää minun puoliani, ei toimia välittäjänä valtauksessa.
— Jo on sanat.
— Täsmälliset sanat.
Anna meni olohuoneeseen, avasi kaapin ja veti esiin matkakassin.
— Mitä sinä teet? Mikael kysyi terävästi.
— Pakkaan sinulle tavaroita. Menet täksi yöksi äitisi luo.
— Oletko menettänyt järkesi?
— En. Lakkasin vain vihdoin teeskentelemästä, ettei mitään vakavaa ole tapahtunut.
Mikael otti askeleen häntä kohti.
— Sinulla ei ole oikeutta ajaa minua ulos.
Anna kääntyi niin nopeasti, että mies pysähtyi itsestään.
— Tämä asunto on minun. Ostettu ennen avioliittoa. Nyt sinä lähdet täältä omin jaloin ja ilman esitystä. Muuten soitan poliisille ja kerron, että ihminen kieltäytyy poistumasta omistajan asunnosta riidan jälkeen.
Mikael tuijotti häntä kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa. Ehkä niin olikin. Anna oli aiemmin tasoitellut paljon. Hän oli vaiennut, kun anoppi arvosteli hänen ruokiaan. Hän ei ollut väittänyt vastaan, kun Helena ilmestyi paikalle soittamatta. Hän oli kestänyt senkin, että Mikael lupasi tulla auttamaan maalle ja löysi viime hetkellä jotain muka tärkeämpää. Mutta joka kerta, kun Anna antoi periksi pienessä asiassa, hän ei huomannut, kuinka hänestä tuli tuon perheen silmissä ihminen, joka kestää mitä tahansa.
— Talon takiako? Mikael kysyi käheästi. — Sinäkö rikot perheen talon takia?
— En talon takia. Vaan siksi, että sinä päätit määrätä sellaisesta, mikä ei kuulu sinulle. Tänään se on talo. Huomenna mitä? Kenet vielä tuot minun elämääni, koska äitisi niin haluaa?
Mikael yritti yhä väittää vastaan. Hän sanoi, että Anna oli liian jyrkkä, että kaiken olisi voinut sopia, että hänen äitinsä oli vain halunnut auttaa sukulaisia. Mutta samalla hän jo pakkasi tavaroitaan kassiin. Laatikot vedettiin auki kovalla äänellä, t-paidat paiskottiin sisään tahallisen raskaasti, ja koko asunto täyttyi tarkoituksellisesta kolinasta. Anna ei estänyt häntä. Hän seisoi ikkunan luona, kuunteli ja huomasi jossain vaiheessa, ettei tuntenut katumusta eikä pelkoa. Vain väsymystä liian pitkään jatkuneesta näyttelemisestä.
Lähtiessään Mikael heitti avaimensa eteisen lipaston päälle.
— Soita sitten, kun rauhoitut.
— Älä odota sitä, Anna vastasi.
Ovi sulkeutui. Anna käänsi lukon heti ja veti avaimen sisäpuolelta pois. Sitten hän meni lipaston luo, otti Mikaelin avainnipun, pani sen laatikkoon ja istuutui vasta sen jälkeen. Ei lattialle, ei hysteerisenä, ei mihinkään televisiosarjoista tuttuun dramaattiseen asentoon. Hän vain istui eteisen penkille. Muutaman minuutin hän oli täysin liikkumatta. Sitten hän nosti päänsä, katsoi heijastustaan tummasta ikkunalasista ja hymähti äkkiä lyhyesti, lähes vihaisesti. Siinä se oli. Näköjään riitti, että kerran jätti vaikenematta, ja ihmiset muistivat hyvin nopeasti, mikä oli heidän omaansa ja mikä ei.
Seuraavana päivänä Helena soitti itse.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? hän aloitti ilman tervehdystä. — Mikael joutui yöpymään minun luonani sinun oikkujesi takia.
— Ei minun oikkujeni. Omien tekojensa takia.
— Et sinä arvosta miestäsi lainkaan. Jonkin pienen mökin takia sinä teet tällaisen numeron.