— Eikä hän voi vaatia siitä osuutta edes avioeron yhteydessä.
— Entä jos hän yrittää tulla väkisin asumaan tänne? Anna kysyi hiljaa.
— Vaihtakaa lukot ja tehkää tarvittaessa rikosilmoitus. Lisäksi suosittelen, että panette avioeron vireille mahdollisimman pian.
Anna nyökkäsi. Päätös oli nyt lopullinen.
Kotiin päästyään hän soitti lukkosepälle ja teetti oveen uuden lukon. Sen jälkeen hän otti puhelimen käteensä ja soitti Mikaelille.
— No? mies murahti vastatessaan.
— Mikael, minä haen avioeroa.
— Mitä? Anna, oletko sinä menettänyt järkesi?
— En. Olen tehnyt päätökseni. Jätän paperit maanantaina.
— Odota nyt. Tavataan ja puhutaan tästä kunnolla.
— Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa. Sinä valitsit äitisi vaimosi sijaan. Se oli sinun oikeutesi. Mutta minä en suostu olemaan kolmas ihminen omassa avioliitossani.
— Anna!
— Hyvästi, Mikael.
Hän katkaisi puhelun. Hämmästyksekseen Anna tunsi olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan.
Maanantaiaamuna, kun hän astui ulos talosta, Maria seisoi odottamassa ulko-oven lähellä.
— No, oletko nyt tyytyväinen? anoppi sihahti. — Sinä hajotit perheen!
— En minä sitä hajottanut. Se oli rikki jo kauan sitten.
— Sinun itsekkyytesi takia!
— Ei. Teidän jatkuvan sekaantumisenne takia.
Marian kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? Minä olen synnyttänyt Mikaelin ja kasvattanut hänet! Sinä tulit vain valmiiseen pöytään!
— Ja minä lähdin, kun ymmärsin, etten ollut sinne tervetullut.
— Kurja olento! Maria sylkäisi sanat kuin myrkkyä. — Hedelmätön egoisti!
Anna hätkähti. Mistä Maria tiesi hänen henkilökohtaisista vaikeuksistaan? Oliko Mikael todella kertonut äidilleen sellaisenkin asian?
— Luulitko, että sitoisit Mikaelin itseesi asunnolla? anoppi jatkoi armottomasti. — Hän ei ole koskaan rakastanut sinua oikeasti. Hän vain sieti sinua.
— Riittää, Anna sanoi väsyneesti. — Lähtekää pois.
— Minä lähden kyllä! Mutta muista tämä: sinä jäät yksin. Kukaan ei tule tarvitsemaan sinua. Minun Mikaelini sen sijaan löytää vielä onnensa!
Maria kääntyi kannoillaan ja marssi pois. Anna jäi katsomaan hänen peräänsä ja huomasi tuntevansa outoa helpotusta. Kaikki oli viimein ohi.
Avioero hoitui nopeasti. Mikael ei esittänyt vaatimuksia asunnosta, vaan haki vain omat tavaransa pois. Kun he näkivät toisensa, sanoja vaihdettiin tuskin lainkaan.
— Äitini oli oikeassa, Mikael tokaisi lopulta. — Sinä ajattelit aina vain itseäsi.
— Ja sinä ajattelit aina vain äitiäsi, Anna vastasi rauhallisesti.
Mikael ei sanonut enää mitään. Hän vain lähti.
Puoli vuotta kului. Anna remontoi asunnon ja teki siitä viimein täysin oman näköisensä. Työpaikalla hänelle tarjottiin ylennystä. Elämä alkoi asettua kohdalleen.
Eräänä iltana Anna törmäsi yhteiseen tuttavaan, Lauraan.
— Anna! En ole nähnyt sinua ikuisuuksiin! Mitä sinulle kuuluu?
— Hyvää, Anna hymyili. — Entä sinulle?
— Ihan hyvää myös. Kuule, näin muuten hiljattain sinun Mikaelisi. Hän oli kaupassa äitinsä kanssa. Hän näytti jotenkin… eksyneeltä.
— Me erosimme, Anna sanoi.
— Tiedän. Maria kertoo kaikille, miten kamala sinä olet. Hänen mukaansa sinä veit heiltä asunnon.
— Se asunto on aina ollut minun.
— Minä ymmärrän kyllä. Mutta tiedätkö… Mikael taisi tapailla jotakuta naista. Maria kuitenkin ajoi hänet pois. Kuulemma tämä ei ollut sopiva. Nyt he asuvat taas kahdestaan.
Anna kohautti olkapäitään. Se ei enää kuulunut hänelle.
— Minun täytyy mennä, Laura sanoi kiireesti. — Oli ihana nähdä!
Anna palasi kotiin. Omassa asunnossa häntä odottivat hiljaisuus ja lämpö. Hän keitti kupillisen lempiteetään ja laittoi soimaan rauhallista musiikkia. Pitkään aikaan hän ei ollut tuntenut itseään näin aidosti vapaaksi.
Ulkona satoi lunta. Anna katseli, kuinka hiutaleet leijuivat hitaasti alas, ja ajatteli tulevaisuutta. Se näytti valoisalta ja täynnä mahdollisuuksia. Ei myrkyllistä anoppia. Ei selkärangatonta miestä. Vain hän itse, hänen kotinsa ja hänen oma elämänsä.
Silloin puhelin värähti. Viesti oli tuntemattomasta numerosta: ”Anna, täällä Mikael. Minulla on uusi numero. Voisimmeko tavata? Minun täytyy puhua kanssasi.”
Anna luki viestin vielä kerran. Sitten hän poisti sen rauhallisesti ja esti numeron.
Menneisyys sai jäädä menneisyyteen. Hänellä ei ollut aikomustakaan palata siihen. Nyt hänellä oli oma asunto, oma elämä ja omat suunnitelmat. Eikä yksikään anoppi pystyisi enää rikkomaan niitä.