ja tällaistako kiitosta minä siitä saan!
Anna päästi väsyneen huokauksen. Hänestä tuntui, ettei yksikään selitys enää menisi perille.
— Maria, ole hyvä ja mene kotiin. Lepää hetki.
— Kotiin? Maria ponkaisi tuolilta kuin häntä olisi loukattu verisesti. — Missä minun kotini muka on? Poikani luona, jonka oma vaimo on hylännyt? Siinä ahtaassa kopperossa?
— Se on väliaikaista, Anna sanoi rauhallisesti. — Kun Mikaelin kanssa saamme välimme selvitettyä, kaikki asettuu johonkin järjestykseen.
— Entä jos ette saa? Maria siristi silmiään. — Entä jos te eroatte?
— Silloin kumpikin jatkaa omaa elämäänsä.
— Ja tämä asunto jää sinulle? Minun poikani taas jää tyhjin käsin?
Siinä se viimein oli. Käynnin todellinen syy oli noussut pintaan.
— Tämä asunto on alun perinkin minun, Anna muistutti. — Isoisäni jätti sen minulle.
— Jos sinä todella rakastaisit Mikaelia, antaisit hänelle siitä puolet! Maria tokaisi terävästi. — Oikeissa perheissä kaikki on yhteistä!
— Oikeissa perheissä kunnioitetaan myös toisen rajoja.
— Mitä rajoja? Maria kivahti. — Te keksitte nykyään kaikenlaista hölynpölyä! Ennen elettiin yhdessä, eikä kukaan puhunut mistään rajoista.
— Ja miniät kärsivät hiljaa, Anna lisäsi.
— Kukaan ei kärsinyt! Maria vastasi heti. — Ihmiset tiesivät paikkansa ja kunnioittivat vanhempiaan!
Siihen keskustelu käytännössä päättyi. Maria marssi ulos raivoissaan, ja ovi paiskautui hänen jälkeensä kiinni niin, että eteisen seinä tuntui värähtävän. Anna jäi yksin isoisänsä asunnon hiljaisuuteen.
Illalla Mikael soitti.
— Anna, äiti sanoi, että sinä ajoit hänet ulos.
— Pyysin häntä lähtemään, Anna korjasi. — Se ei ole sama asia.
— Hän yritti auttaa!
— Minä en pyytänyt apua.
— Luoja sentään, Anna! Mikaelin äänessä kuului jo ärtymys. — Millainen ihminen sinusta on tullut? Äitini tahtoo meille hyvää, ja sinä työnnät hänet pois!
— Mikael, äitisi tahtoo hyvää itselleen. Hän haluaa määrätä, miten me elämme.
— Tuo ei pidä paikkaansa!
— Pitää se. Sinäkin tiedät sen, mutta et halua myöntää.
— Tiedätkö mitä? mies räjähti. — Istu siellä yksinäsi niin kauan kuin huvittaa! Ja kun vihdoin tulet järkiisi, en takaa, että otan sinut enää takaisin!
Anna laski puhelimen rauhallisesti pöydälle. Mikaelin uhkaukset eivät enää saaneet häntä säikähtämään.
Kului viikko. Anna alkoi vähitellen asettua isoisänsä asuntoon. Hän etsi tekijöitä pieniin remonttitöihin, järjesteli tavaroita ja huomasi, että hänen arkensa alkoi hitaasti palautua omille raiteilleen.
Perjantai-iltana voimakas ovikellon soitto rikkoi hiljaisuuden. Anna meni eteiseen ja katsoi varovasti ovisilmästä. Portaikossa seisoivat Mikael ja Maria. Mikaelin kädessä roikkui urheilukassi.
— Mitä te haluatte? Anna kysyi oven läpi.
— Avaa. Meidän pitää puhua! Mikael huusi.
— Puhukaa sitten siitä.
— Anna, älä nyt viitsi käyttäytyä typerästi. Toin meidän tavaramme. Me muutamme tänne.
Anna tuijotti ovea hämmentyneenä.
— Ketkä muuttavat?
— Minä ja äiti. Sinähän halusit, että olemme yhdessä!
— Minä halusin selvittää meidän suhteemme. En sitä, että alamme leikkiä yhteistä kimppakämppää.
— Annaseni, avaa nyt, Maria puuttui väliin. — Naapurit katsovat!
— Katsokoot. Lähtekää pois.
— Tämä on minunkin asuntoni! Mikael karjaisi. — Me olemme aviomies ja vaimo! Minulla on oikeus asua täällä!
— Ei ole. Asunto on minun nimissäni.
— Minä soitan poliisille! mies uhkasi.
— Soita vain, Anna vastasi viileästi.
Oven takaa kuului vaimeaa kuiskailua. Hetken päästä Maria puhui uudelleen, tällä kertaa huomattavasti pehmeämmällä äänellä.
— Annaseni, kultaseni. Älä nyt ole lapsellinen. Päästä meidät sisään, keitetään teetä ja jutellaan rauhassa.
— Me olemme jo jutelleet. Menkää kotiin.
— Anna, pyydän viimeisen kerran nätisti! Mikael huusi. — Avaa ovi, tai minä murran sen!
— Kokeile. Minä soitan poliisille, ja sinä vietät yösi asemalla.
Taas hiljainen supatus. Sitten kuului askelia, jotka loittonivat portaikossa. Anna odotti vielä muutaman minuutin ennen kuin uskalsi katsoa uudestaan ovisilmästä. Käytävä oli tyhjä.
Seuraavana päivänä Anna varasi ajan asianajajalle. Harmaahiuksinen, teräväkatseinen juristi kuunteli hänen kertomuksensa tarkasti alusta loppuun.
— Miehellänne ei ole tähän asuntoon minkäänlaista omistusoikeutta, asianajaja totesi lopulta painokkaasti. — Se on teidän ennen avioliittoa perintönä saamaanne omaisuutta.