— Hän oli kuulemma ehtinyt jo valita itselleen huoneenkin.
Mikael kohautti olkapäitään, aivan kuin Anna olisi tehnyt asiasta turhan suuren numeron.
— Mitä pahaa siinä muka on? Asunto on tilava. Kyllä sinne kaikki mahtuvat.
— Mikael, se on minun henkilökohtainen perintöni, Anna sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti. — Isoisä jätti sen minulle, ei meidän koko suvullemme.
— Taas sinä aloitat, Mikael ärähti. — Mitä väliä sillä on? Mehän olemme perhe!
— Juuri siitä tässä ei ole kysymys, Anna yritti selittää. — Minä haluan itse päättää, mitä asunnolle tehdään. Ehkä vuokraisin sen ja saisin lisätuloja. Tai ehkä myisin sen ja sijoittaisin rahat johonkin järkevään.
— Myisit? Mikaelin kasvot lehahtivat punaisiksi. — Sinäkö myisit kolmion keskustasta? Oletko sinä menettänyt järkesi?
— Se on minun päätökseni.
— Ei, vaan meidän päätöksemme! Mikael korotti ääntään. — Me olemme naimisissa. Me olemme perhe. Ja äiti on oikeassa: sinä käyttäydyt itsekkäästi.
Anna laski leikkuuveitsen pöydälle. Hän oli juuri pilkkomassa vihanneksia, mutta nyt kädet eivät enää totelleet. Hän kääntyi hitaasti miestään kohti.
— Tiedätkö mitä? Jos minä kerran olen niin tavattoman itsekäs, ehkä minun olisi parempi muuttaa isoisän asuntoon yksin.
— Mitä ihmeen hölynpölyä sinä nyt puhut? Mikael tuijotti häntä ymmällään.
— En mitään hölynpölyä. Menen sinne viikoksi tai kahdeksi. Laitan paikkoja kuntoon, käyn isoisän tavaroita läpi ja selvitän omat ajatukseni. Samalla me saamme molemmat vähän etäisyyttä tähän kaikkeen.
Mikael ei vastannut. Hän kääntyi kannoillaan ja marssi huoneeseen. Ovi pamahti kiinni niin, että keittiön kaapinovetkin värähtivät. Toisesta huoneesta alkoi jälleen kuulua Marian valittavaa nyyhkytystä.
Seuraavana aamuna Anna pakkasi laukkuunsa vain välttämättömimmät tavarat ja lähti. Isoisän asunto otti hänet vastaan hiljaisena, täynnä vanhojen kirjojen tuoksua ja vuosien kerrostamaa rauhaa. Hän kulki huoneesta toiseen ja muisti lapsuutensa vierailut, kahvipöydän, narisevan lattian ja isoisän matalan naurun.
Ensimmäiset päivät kuluivat siivotessa ja kaappeja tutkiessa. Anna huomasi nauttivansa yksinolosta tavalla, jota ei ollut osannut odottaa. Kukaan ei kysellyt, mitä illalliseksi oli. Kukaan ei arvostellut hänen vaatettaan tai hiuksiaan. Kukaan ei pitänyt televisiota päällä aamusta iltaan.
Neljännen päivän iltapäivänä ovikello soi.
Kun Anna avasi oven, sen takana seisoi Maria suuri matkakassi kädessään.
— Annaseni, kultaseni! Maria hymyili leveästi. — Miten sinä täällä pärjäät ihan yksin? Et varmaan ole syönyt kunnolla, ja järjestyskin on mitä sattuu!
Vastausta odottamatta hän astui sisään.
— Voi hyvänen aika, mikä näky! hän huudahti ja löi kätensä yhteen katsellessaan eteistä. — Nämä tapetit on vaihdettava heti. Ja lattiamattokin. Kaikki on vanhaa ja kulunutta!
— Minusta tämä on kaunista, Anna sanoi kuivasti. — Tässä on isoisäni muisto.
— Muisto on muisto, Maria nyökkäsi, mutta hänen äänensä kertoi, ettei hän aikonut antaa asian olla. — Silti ihmisen täytyy elää kunnollisissa oloissa. Minä autan sinua. Ensin laitan meille ruokaa, ja sitten laadimme remonttisuunnitelman.
— Kiitos, mutta siihen ei ole tarvetta, Anna vastasi lujasti. — Hoidan tämän itse.
— Älä nyt viitsi! Kuka miniä muka kieltäytyisi anoppinsa avusta? Olemmehan me perhettä.
Sana perhe alkoi jo saada Annan niskakarvat pystyyn.
— Maria, tulin tänne nimenomaan siksi, että saisin olla rauhassa. Tarvitsen aikaa ajatella ja järjestellä omia tunteitani.
— Mitä järjestelemistä niissä muka on? Maria ihmetteli. — Kaikkihan on selvää. Sinä loukkaannuit Mikaelille ja yrität nyt antaa hänelle opetuksen. Mutta tämä saa riittää. Minun poikani kärsii!
Poika oli kolmekymmentäkaksivuotias mies, mutta Marian silmissä hän oli ilmeisesti yhä pieni lapsi, jota piti suojella kaikilta maailman pettymyksiltä.
— En minä ole loukkaantunut, Anna sanoi kärsivällisesti. — Yritän vain ymmärtää, haluanko jatkaa elämää samalla tavalla kuin viime vuodet.
— Mitä tuon pitäisi tarkoittaa? Maria siristi silmiään.
— Sitä, että jokainen päätökseni kyseenalaistetaan. Että en saa päättää edes omasta perinnöstäni. Että minua kutsutaan itsekkääksi vain siksi, että kaipaan omaa tilaa.
Maria vajosi eteisen tuolille ja painoi kätensä teatraalisesti rintaansa vasten.
— Voi, nyt minua heikottaa! Lääkkeeni! Vettä, nopeasti!
Anna haki keittiöstä vesilasin. Maria joi muutaman kulauksen ja loi sitten häneen syyttävän katseen.
— Tähänkö on tultu! Sinä ajat vanhan ihmisen aivan loppuun!
— Maria, sinä olet viidenkymmenenkahdeksan, Anna huomautti. — Millä tavalla se tekee sinusta vanhan?
— Pitääkö muka olla yli kahdeksankymmentä, ennen kuin saa olla sairas? Maria tuohtui. — Minulla on korkea verenpaine. Niveliä särkee. Olen koko elämäni nojannut teihin.