— Anoppi ilmestyi poikansa kanssa tavaroineen oveni taakse ja ilmoitti: ”Avaa, me muutamme nyt sinun asuntoosi!” — kerroin ivalliseen sävyyn samalla, kun olin jo näppäilemässä poliisin numeroa.
Anna istui hievahtamatta puhelin kädessään ja luki notaarilta saapuneen viestin jo kolmatta kertaa. Isoisän perintöä koskevat asiakirjat olivat viimein valmiit: keskustassa sijaitseva kolmen huoneen asunto oli nyt virallisesti hänen omaisuuttaan. Ilo läikähti rinnassa niin voimakkaana, että sydän tuntui hypähtävän paikaltaan. Mutta riemu hiipui nopeasti levottomuudeksi. Miten ihmeessä anoppi mahtaisi tähän suhtautua?
Maria, Mikaelin äiti, oli asunut viimeiset viisi vuotta nuoren pariskunnan kanssa pienessä kaksiossa kaupungin laidalla. Hän oli myynyt oman asuntonsa ja muuttanut poikansa luo vakuuttaen, että auttaisi sitten tulevien lastenlasten hoidossa. Lapsia ei kuitenkaan ollut kuulunut, ja anopin lupaama ”apu” oli vähitellen muuttunut päivittäiseksi valvonnaksi, joka ulottui Annan jokaiseen askeleeseen.
Anna soitti miehelleen.
— Hei, Mikael. Minulla on tärkeää kerrottavaa.
— Mitä on tapahtunut? mies kysyi heti huolestuneena.
— Notaari soitti. Isoisäni asunto on nyt lopullisesti siirretty minun nimiini.
— Mahtavaa! Mikael innostui. — Vihdoinkin meillä on kunnolla tilaa ja oikea koti!
— Odota vähän, Anna sanoi varovasti. — Mehän puhuimme siitä, että asunto on minun henkilökohtaista omaisuuttani. Isoisä jätti sen nimenomaan minulle.
— Totta kai, rakas. Mutta mehän olemme perhe. Onko sillä nyt niin väliä, kenen nimissä paperit ovat?
Annan rintaa vihlaisi kylmä, epämiellyttävä tunne. Viime aikoina Mikael oli alkanut käyttää tuota samaa lausetta — ”mehän olemme perhe” — hälyttävän usein aina, kun puhe kääntyi Annan omiin asioihin, tavaroihin tai päätöksiin.
Illalla, kun Anna palasi kotiin, anoppi odotti jo keittiössä. Maria istui pöydän ääressä teekuppi edessään ja hymyili tavalla, joka lupasi harvoin mitään hyvää.
— Annaseni, istu alas. Meidän täytyy jutella.
Anna kävi häntä vastapäätä, mutta sisimmässään hän jännittyi heti. Kun Maria aloitti keskustelun tuollaisella hymyllä, siitä ei koskaan seurannut mitään miellyttävää.
— Mikael kertoi isoisäsi asunnosta, Maria aloitti. — Aivan ihana uutinen! Kolme huonetta keskustassa, sehän on suorastaan unelma!
— Niin, olen minäkin siitä iloinen, Anna vastasi hillitysti.
— No hyvä! Sitten voimmekin alkaa pakata tavaroita jo huomenna. Muutamme sinne koko perheen voimin.
Anna oli vähällä vetää teetä väärään kurkkuun.
— Anteeksi mitä? Mitä te sanoitte?
— Kuinka niin mitä? anoppi hämmästeli. — Muutamme uuteen asuntoon. Olen jo katsonut, minkä huoneen otan itselleni. Sen, jossa on parveke. Minulle raikas ilma on terveydellisistä syistä aivan välttämätöntä.
— Maria, Anna yritti pitää äänensä rauhallisena, — Mikael ja minä emme ole vielä keskustelleet muuton yksityiskohdista.
— Mitä siinä muka on keskusteltavaa? Maria huitaisi kädellään. — Asunto on suuri, kyllä sinne kaikki mahtuvat. Minun huonekalunikin sopivat sinne mainiosti. Ja remontti täytyy tietenkin tehdä heti alkuun. Tapetit ovat varmasti vanhat.
Anna tunsi, kuinka suuttumus alkoi kiehua hänessä yhä kuumempana.
— Se on minun perintöni, hän sanoi painokkaasti. — Ja minä päätän, mitä sille tehdään.
Maria kohotti kulmiaan loukkaantuneen näköisenä.
— Sinun perintösi? Kuulehan nyt, kultaseni, sinä olet naimisissa. Sinulla on mies ja perhe. Ei ihminen voi olla noin itsekäs!
— En minä ole itsekäs, Anna vastasi. — Haluan vain itse päättää siitä, minkä isoisäni jätti minulle.
— Vai niin! Maria paiskasi tuolin taakseen. — Eli me olemmekin sinulle vieraita? Olemme asuneet viisi vuotta saman katon alla, etkä sinä vieläkään pidä meitä perheenäsi!
Maria painoi kätensä dramaattisesti sydämelleen ja marssi omaan huoneeseensa. Hetkeä myöhemmin oven takaa alkoi kuulua äänekästä niiskutusta.
Mikael tuli illalla kotiin synkkänä. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla potkaista kenkiään jalasta, kun hän jo suuntasi keittiöön, missä Anna valmisti päivällistä.
— Äiti itkee, hän sanoi tervehtimättä. — Mitä täällä on tapahtunut?
— Äitisi päätti, että me kaikki muutamme isoisäni asuntoon, Anna vastasi tyynesti. — Hän oli jo ehtinyt tehdä omat suunnitelmansa.