Mikael jäi seisomaan suu raollaan. Hänen äskeinen, melkein profeetallinen ryhtinsä lysähti hetkessä kasaan, ja hän näytti yhtäkkiä vain hämmentyneeltä pojalta, joka oli jäänyt kiinni omasta näytelmästään. Sari puolestaan punehtui kauttaaltaan ja veti ilmaa keuhkoihinsa katkonaisesti, kuin jokainen hengenveto olisi raapinut kurkkua. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, ehkä huutaakseen, ehkä iskeäkseen takaisin, mutta Anna ei antanut hänelle siihen enää tilaa.
Anna ei enää selitellyt. Hän ei yrittänyt perustella, todistaa tai saada ketään ymmärtämään. Hänessä oli katkennut jokin lopullisesti. Aivan kuin viimeinenkin sulake, se joka oli pitänyt yllä kärsivällisyyttä, kohteliaisuutta ja haurasta toivoa, olisi palanut pimeäksi. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja poistui keittiöstä.
Hänen askeleensa olivat vakaat ja tarkat. Niissä ei ollut kiirettä eikä hysteeristä horjahtelua. Mikael ja Sari katsoivat toisiaan, ja heidän ilmeisiinsä ilmestyi samaan aikaan sekä neuvottomuutta että se painava aavistus, joka tulee juuri ennen kuin jokin peruuttamaton tapahtuu.
Hetken kuluttua Anna palasi.
Hänen mukanaan oli suuri tummansininen pyörillä kulkeva matkalaukku. Sama laukku, jonka kanssa he olivat aikanaan lähteneet häämatkalleen. Anna veti sen keittiön ovelle ja asetti sen raskaasti, matalasti tömähtäen, suoraan pöydän ja paikoilleen jähmettyneen kaksikon väliin.
Sitten hän kumartui katsomatta kumpaakaan, napsautti lukot auki ja kiskaisi kannen yhdellä liikkeellä ylös. Laukun tyhjä sisus ammotti heidän edessään kuin kuilu. Se ei tarvinnut selitystä. Se oli merkki, niin selvä ja armoton, ettei sitä voinut teeskennellä ymmärtämättömäksi.
— Anna… mitä sinä oikein teet? Mikael sai lopulta sopertaa, kun ääni palasi hänen kurkkuunsa.
Anna ei vastannut. Ei edes kääntänyt päätään. Hän käveli seinän vieressä seisovan korkean kaapin luo, sen, jossa Mikaelin päällysvaatteet roikkuivat siistissä rivissä. Ensimmäisenä matkalaukkuun lensi kallis kashmirtakki, jonka Anna oli ostanut hänelle viime syntymäpäivänä.
— Tämä, hän sanoi tasaisella, metallisella äänellä vilkaisemattakaan takkia, — on itsesi etsimistä varten julmassa todellisuudessa. Korkealentoisiin ajatuksiin on varmasti helpompi keskittyä, jos ei samalla palellu.
Sen jälkeen hän nykäisi lipaston laatikon auki ja otti sieltä pinon vastasilitettyjä paitoja. Yksi toisensa jälkeen ne putosivat laukkuun, eivät siisteinä viikattuina, vaan rutattuina, välinpitämättömästi heitettyinä.
— Nämä taas sopivat työhaastatteluihin. Neroksi, messiaaksi tai henkiseksi opettajaksi hakeutuessa. Tosin sellaisiin virkoihin ei taideta yleensä vaatia pukukoodia, mutta olkoon. Antavat ehkä uskottavuutta.
Mikael seurasi tapahtumaa kauhistuneena. Se ei ollut enää tavallista tavaroiden pakkaamista.
Se oli julkinen teloitus.
Hänen kuvansa, hänen tarinansa, koko sen huolellisesti rakennellun legendan järjestelmällinen purkaminen. Jokaisesta esineestä, jokaisesta yksityiskohdasta, joka oli joskus kuulunut heidän yhteiseen elämäänsä, Anna riisui merkityksen pois. Jäljelle jäi vain yksi asia: käytännöllinen hyöty.
— Riittää! Anna, lopeta heti! Mikael yritti tarttua häntä kädestä, mutta Anna tempaisi kätensä irti niin nopeasti, kuin häntä olisi koskettanut jokin likainen.
Seuraavaksi hän astui hyllyn eteen, jossa Mikaelin kirjat olivat rivissä: itsensä kehittämistä, filosofiaa, elämän tarkoituksen etsimistä, suuria oivalluksia siisteissä kansissa. Yhdellä määrätietoisella liikkeellä Anna pyyhkäisi koko pinon syliinsä ja paiskasi kirjat paitojen päälle.
— Ja tässä tulee hengellinen ravinto. Sitä tarvitset matkalla varmasti paljon. Huomattavasti enemmän kuin tavallista ruokaa. Fyysisestä ravinnosta kun, kuten juuri kävi ilmi, kuuluu jonkun toisen huolehtia.
Sari oli sillä välin toipunut ensimmäisestä järkytyksestään. Hän syöksähti Annan luo kasvot vääristyneinä.
— Oletko sinä tullut hulluksi? Nehän ovat hänen tavaroitaan!
— Olivat. Nyt ne ovat teidän matkatavaranne, Anna sivalsi kääntymättä. Hän otti Mikaelin kannettavan, asetti sen huolellisesti omaan lokeroonsa ja sulki vetoketjun. — Väline kutsumuksen löytämiseen. Tai sarjojen katseluun. Riippuu tietenkin valaistumisen asteesta.
Viimeisinä laukkuun päätyivät Mikaelin kengät. Ne kumahtivat pohjalle raskaasti, melkein kuin Anna olisi pudottanut sinne kiviä. Sitten hän painoi kannen alas koko voimallaan, sulki lukot napakasti ja suoristautui. Hän veti kahvan esiin ja työnsi matkalaukun yhdellä päättäväisellä liikkeellä Sarin jalkojen eteen. Laukku pysähtyi vain muutaman sentin päähän hänen kengistään.
Anna kohottautui täyteen mittaansa ja katsoi heitä kumpaakin pitkään. Katseessa ei ollut enää kipua, ei pettymystä, ei edes vihaa siinä muodossa kuin hetki sitten. Siinä oli jotakin paljon kylmempää: tyhjäksi palanutta hiljaisuutta.
Lopulta hän kiinnitti katseensa suoraan Sariin.
— Te sanoitte, että poikanne on lahjakas. Olkaa hyvä ja viekää lahjakkuutenne mukananne. Minä olen saanut siitä tarpeekseni. Hoitakaa palautus valmistajalle.
Sen sanottuaan Anna kääntyi ja käveli pois keittiöstä katsomatta enää taakseen.
Mikael, tuo oman elämänsä “nero”, jäi seisomaan äitinsä ja matkalaukun kanssa. Laukku kohosi heidän välissään kuin hautakivi siihen kohtaan, johon heidän perhe-elämänsä oli juuri sortunut. Asuntoon laskeutui syvä, kuuro hiljaisuus — sellainen hiljaisuus, jota heidän yhteinen arkensa ei enää koskaan tulisi rikkomaan.