— ja tässä on sen tulos: hän istuu minun pöytäni ääressä eikä saa edes yhtä lausetta sanotuksi omaksi puolustuksekseen. Minulle tämä riittää. Juokaa teenne loppuun ja viekää tämä elättäjänne kotiin. Hän tarvitsee joka tapauksessa apua matkalaukkunsa pakkaamisessa.
Sana ”matkalaukku” putosi pöydälle kuin syövyttävä pisara, joka polttaa hetkessä reiän perheonnen hauraaseen pintaan. Mikael, joka oli siihen asti näyttänyt lähinnä kalpealta varjolta ja äitinsä kylkeen liimatulta sivuhahmolta, suoristi äkkiä selkänsä. Hän nousi hitaasti, ja koko liikkeessä oli jotain teatraalista, aivan kuin se olisi harjoiteltu etukäteen peilin edessä. Hän työnsi koskemattoman piirakanpalansa sivuun, ikään kuin olisi samalla irtisanoutunut kaikesta ruumiillisesta ja arkisesta, ja käänsi katseensa Annaan. Se ei ollut aviomiehen katse vaimoonsa. Se oli saarnaajan katse harhautuneeseen, ymmärtämättömään laumaan.
— Sinä et ole koskaan tajunnut minua, hän aloitti matalalla äänellä, jossa väreili paisuteltu, syvä paatos. — Olet aina yrittänyt tunkea minut omaan pieneen kaavaasi. Työ, palkka, loma. Sama alkeellinen biologisen olemassaolon kierto. Sinä näet vain pinnan, Anna, pelkän pakkauksen. Minä puhun ytimestä. Olemuksesta.
Sari tarttui heti tilaisuuteen kuin lipunkantaja taistelukentällä. Hän vilkaisi poikaansa ylpeänä ja käänsi sitten voitonriemuisen katseen Annaan.
— Kuuletko sinä? Kuuletko, miten hän puhuu? Ymmärsitkö edes sanaakaan? Sinun maailmasi on hänelle liian ahdas. Aivan liian ahdas!
Mikael kuitenkin vaiensi äitinsä kevyellä kädenliikkeellä. Tämä oli hänen esityksensä, eikä hän aikonut luovuttaa näyttämöä kenellekään.
— Minä en vain ”irtisanoutunut”, kuten sinä niin karkeasti ja köyhästi asian ilmaiset, hän jatkoi ja astui askeleen eteenpäin kuin luennoitsija yleisönsä eteen. — Minä irtauduin järjestelmästä, joka jauhaa yksilöllisyyden murskaksi ja tekee ihmisestä pelkän toiminnon, pienen rattaan koneistossa. Minä en etsi ”työpaikkaa”. Minä etsin kutsumusta. Ja se, rakas, on aivan eri asia. Siihen tarvitaan aikaa. Syventymistä. Keskittymistä. Se on sisäistä työtä, henkistä työtä, paljon raskaampaa kuin papereiden siirtely toimistossa yhdeksästä kuuteen.
Hän puhui nautiskellen omasta äänestään, kylpien komeilta kuulostavissa mutta ontoksi jäävissä lauseissaan. Hän maalasi itsestään kuvan väärinymmärretystä ajattelun jättiläisestä, jonka oli pakko selittää maailmankaikkeuden lakeja barbaarille, joka oli vasta oppinut iskemään kipinän kivestä.
— Ja mitä sinä olet saanut aikaan näillä kahdella viikolla henkistä työtä? Anna kysyi jääkylmän rauhallisesti, mikä loukkasi Mikaelia selvästi enemmän kuin mikään huuto olisi voinut. — Löysitkö sohvalta käsin uuden termodynamiikan lain? Vai saavutitko zenin katsomalla sarjoja?
— Siinä se taas nähdään! Näetkö! Mikael kohotti sormensa kohti kattoa. — Juuri tuo sinä olet! Yrität mitata henkistä pääomaa aineellisilla yksiköillä! Sinä et voi käsittää, mitä uupumus tarkoittaa silloin, kun ei väsy keho vaan sielu. Minä annoin sille firmalle parhaat vuoteni, kaiken energiani, ja mitä sain vastineeksi? Tyhjyyden. Ja sen sijaan, että auttaisit minua palautumaan, sinä haluat työntää minut takaisin samaan orjuuteen. Minkä takia? Uuden puhelimen? Jonkin rantaloman, jossa sinun kaltaisesi ihmiset kuvaavat jatkuvasti lautasiaan?
— Juuri niin! Sari kivahti, koko äidillinen raivo äänessään. — Hän on korkealle lentävä ihminen, minun poikani! Sinä et tarvitse kotkaa, sinä tarvitset vetohevosen vetämään kärryjäsi!
Anna kuunteli tuota täydellisesti yhteen soivaa kaksinlaulua, tuota itsepetoksen ja lapsekkuuden ylistysvirttä, ja tunsi, kuinka jokin tumma ja jäinen alkoi kuplia hänen sisällään. Hän katsoi nelikymppistä miestä, jonka silmät paloivat kuin profeetalla, ja sitten tämän äitiä, joka riippui pojassaan lähes hartaan palvovasti. Silloin kuva loksahti lopullisesti paikalleen.
Tämä ei ollut tavallinen riita. Ei edes perheriita.
Tämä oli törmäys kokonaisen maailmankuvan kanssa, sellaisen, joka oli rakennettu valheen, itsekkyyden ja sairaalloisen vastuunpakoilun varaan. Anna ei enää aikonut osallistua siihen näytelmään. Hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja hänen tyyneytensä katkesi kuin liian kireälle vedetty kieli.
— Sari, mistä ihmeestä te olette saaneet päähänne, että minun velvollisuuteni on elättää teidän poikaanne? Hän on minun mieheni. Hän on mies, ja hänen kuuluisi huolehtia minusta, ei toisinpäin! Joten voitte ottaa tuon puolustelunne mukaanne ja häipyä täältä saman tien!
Nuo sanat, jotka Anna paiskasi anoppinsa kasvoille peittelemättömän, raa’an vihan voimalla, räjäyttivät koko keittiön hiljaiseksi. Muutamaksi sekunniksi huoneeseen levisi täydellinen tyhjyys, niin tiheä, että jopa auringonvalossa leijuvat pölyhiukkaset tuntuivat jähmettyvän paikoilleen.