Posliinikuppien pinnasta nouseva ohut höyry tuntui sillä hetkellä keittiön ainoalta aidosti elävältä asialta.
Anna odotti, kunnes Sari joutui pitämään pienen tauon vetääkseen henkeä. Sitten hän käänsi katseensa suoraan anoppinsa silmiin. Hiljaisuus venyi. Sari ymmärsi, ettei lempeä taivuttelu enää uponnut, ja hänen ääneensä ilmestyi metallinen sävy.
— Anna, Mikaelilla on nyt vaikeaa. Hän etsii itseään. Sinun pitäisi tukea häntä ja ymmärtää hänen tilanteensa…
Juuri tuo lause, tuolla siirappisella äänellä lausuttuna, toimi kuin liipaisimen painallus. Anna laski vedenkeittimen alustalleen korostetun varovasti. Muovin kuiva, terävä napsahdus halkaisi keittiön hiljaisuuden kuin laukaus.
Hän kääntyi hitaasti. Kaikki vieraanvaraisuuden rippeet olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Katse oli suora, kylmä ja kohdistui yksinomaan Sariin. Mikael veti vaistomaisesti päätään hartioiden väliin, sillä hän tunsi ilmapiirin muuttuneen.
— Sari, jätetään tuo hellittely nyt pois, kiitos, Anna sanoi tasaisesti. Äänessä ei ollut jälkeäkään tunteesta, ja juuri siksi se kuulosti vaarallisemmalta kuin huuto. — Teidän poikanne on nelikymppinen mies, ei kadonnut koiranpentu, joka täytyy pelastaa ja kääriä pumpuliin.
Minä olen sanonut hänelle kaiken aivan selvästi jo ilman teidän vihjailujanne ja huokailujannekin. Huomenna hän menee johonkin työhaastatteluun. Mihin tahansa. Varastoon, kuljetusfirmalle, lähettipalveluun — aivan sama. Tai sitten hän pakkaa tavaransa ja muuttaa teidän luoksenne etsimään itseään.
Sarin kasvoilta varisi pois myötätuntoisen äidin naamio, ja alta paljastui kova, loukkaantunut ilme. Hän suoristi selkänsä tuolissa niin, että näytti äkkiä lähes patsasmaiselta.
— Kuinka sinä kehtaat…
— Juuri näin kehtaan, Anna keskeytti ääntään korottamatta. Hän astui pöydän viereen ja nojasi sormenpäänsä sen reunaan. — Te kasvatitte hänestä tällaisen. Olkaa siis hyvä ja kantakaa myös seuraukset. Minä menin naimisiin miehen kanssa, kumppanin kanssa, en minkään riskisijoituksen, joka vaatii jatkuvaa ja koskaan takaisin maksamatonta rahoitusta. Minun niskaani ei valitettavasti mahdu enää yhtään lisäpainolastia.
Sana painolasti jäi leijumaan ilmaan. Mikael hätkähti kuin olisi saanut iskun ja avasi viimein suunsa.
— Anna, miten sinä voit sanoa noin… äidin kuullen…
Kumpikaan naisista ei edes vilkaissut häneen. He olivat jo vastakkain, ja Mikaelin avuton mutina oli heidän välillään pelkkää taustakohinaa.
— Minä olen aina tiennyt, ettei sinulla ole sydäntä, Sari sihahti silmät kaventuneina. — Sinun päässäsi on pelkkä laskukone. Raha, raha, raha… Entä ihmisen sisin? Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä luova uupumus tarkoittaa! Se ei ole laiskuutta. Se on sitä, että ihminen on antanut työlleen kaikkensa ja tarvitsee nyt aikaa palautua, kerätä voimansa, rakentaa itsensä uudelleen. Ja sinä puhut työhaastatteluista! Haluatko sinä todella, että nero ryhtyy kuljettamaan pizzoja?
Anna naurahti hiljaa, lähes äänettömästi. Se naurahdus oli pelottavampi kuin yksikään raivonpuuska olisi ollut.
— Nero? Sari, älkää nyt viitsikö. Teidän pojallanne ei ole mikään herkkä, hienoviritteinen sielu, vaan paksu kerros lapsellisuutta, jota te olette lannoittanut huolellisesti neljänkymmenen vuoden ajan. Lapsesta asti te olette juossut hänen perässään piirakoiden kanssa, puhaltanut näkymättömätkin pölyhiukkaset pois hänen tieltään ja kertonut, kuinka erityinen ja väärinymmärretty hän on. Sellaiseksi hän myös kasvoi: ihmiseksi, joka on täysin vakuuttunut omasta poikkeuksellisuudestaan, vaikka ei pysty todistamaan sitä millään muulla kuin syvämietteisillä huokauksilla jäähtyneen kahvin äärellä. Hänen niin sanottu uupumuksensa alkoi tasan sinä päivänä, kun häneltä pyydettiin vastuunkantoa.
Jokainen sana osui tarkasti, harkittuna iskuna. Anna ei huutanut eikä syyttänyt sekavasti. Hän luetteli tosiasioita, ja juuri niiden jäinen täsmällisyys teki sanoista nöyryyttävämpiä kuin mikään hysteerinen kohtaus. Hän ei tuominnut vain Mikaelia, vaan koko Sarin kasvatusopin.
— Minun poikani on lahjakas ihminen! Sari pamautti kämmenensä pöytään niin, että kupit hypähtivät. — Sinä olet tunteeton, rahanahne noita, joka ei osaa arvostaa hänen lahjojaan! Sinulle merkitsee vain se, tuoko hän rahaa kotiin. Se, mitä hänen sisällään tapahtuu, ei liikuta sinua lainkaan!
— Aivan oikein, Anna nyökkäsi rauhallisesti. — Minua ei kiinnosta, mitä tapahtuu sellaisen ihmisen sielussa, joka makaa kaksi viikkoa sohvalla samalla, kun hänen vaimonsa käy töissä maksaakseen asunnon, jossa hän makaa. Joten älkää puhuko minulle naisen viisaudesta. Te olette jo käyttänyt omaa viisauttanne omalla tavallanne.